Marja Terttu Knapas
Nykypäivän hautausmaiden muotoutumiseen ovat monien muiden tekijöiden ohella vaikuttaneet erilaiset lait ja asetukset. Jo vuoden 1686 kirkkolaissa määrättiin, että kirkkotarha, hautausmaa kirkon ympärillä, oli hyvin aidattava sekä kunniallisesti hoidettava. Kirkkorakennuksiin sisälle hautaaminen päättyi yleisesti 1700-luvun puolella. Lopullinen kielto vuonna 1822 koski enää vain niissä olleita sukuhautoja. Vuonna 1879 annetun terveydenhoitoasetuksen mukaan asutuksen välittömässä läheisyydessä olevien, terveydelle haitallisiksi todettujen hautausmaiden käyttö oli lopetettava kesäkuuhun 1890 mennessä. Monella paikkakunnalla tämä merkitsi uuden hautausmaan perustamista kirkonkylän ulkopuolelle. Kaupungeissa hautausmaat oli siirretty hygieenisistä syistä keskusta-alueiden ulkopuolelle jo paljon aikaisemmin.
Nokian kirkon viereisellä hautausmaalla on arvokkaan historiallinen yleisilme. © Kuva: Marja Terttu Knapas.
Vuoden 1927 terveydenhoitolakia täydentäneen asetuksen mukaan kaikista hautausmaista oli laadittava asemakaavakartat, joihin hautapaikat oli merkittävä. Kahta vuotta myöhemmin piispainkokous vahvisti malliohjesäännön, jossa annettiin periaatteelliset ohjeet hautausmailla noudatettavasta järjestyksestä. 1930-luvun alussa perustetut järjestöt Hautausmaiden Ystävät r.y. ja Suomen Kotipuutarha-Liitto saivat mittavan tehtävän kartoittaessaan seurakuntien laskuun hautausmaita hautakirjanpidon järjestämiseksi. Samalla hautausmaille saatettiin laatia yleissuunnitelmia, joissa oli puistotaiteellisia sommitelmia, kuten kaareilevia käytäväverkostoja, pieniä juhla-aukioita suihkulähteineen ja erilaisia hautakortteleita rajaavia puu- ja pensasistutuksia.
Loviisan vanha hautausmaa on yksi ensimmäisiä jo 1700-luvun puolivälissä kaupungin ulkopuolelle siirrettyjä hautausmaita. © Kuva: Marja Terttu Knapas.
Yhtenäisyyttä hautausmaille
Saksassa olivat suuret hautausmaat muuttuneet 1800-luvun jälkipuoliskolla hautakivien keskinäisellä komeudella kilpaileviksi kuolleiden kaupungeiksi. Ne virittävät 1900-luvun alussa reformiliikkeen luonnonmukaisten ja muistomerkeiltään tasa-arvoisten hautausmaa-alueiden puolesta. Parhaita esimerkkejä uudistusliikkeen periaatteiden soveltamisesta hautausmaiden suunnittelussa ovat Münchenin Waldfriedhof ja Hampurin Ohlsdorfer Friedhof sekä Unescon maailmanperintökohteeksi valittu Skogskyrkogården Tukholmassa.
Tanskan ja Ruotsin kautta Suomeen omaksutun hautausmaiden reformiliikkeen luonnonmukaista vehreyttä ja muistomerkkien yksinkertaisuutta korostaneet kauniit ajatukset jäivät kuitenkin vähitellen tilankäytön tehokkuuden jalkoihin ja hautakivet yhdenmukaistuivat seurakuntien laatimien hautaohjesääntöjen määrittelemiin mitoituksiin. Yksikään kivi ei saanut olla muita korkeampi. Sama ulotettiin koskemaan myös haudoille sijoitettuja taideteoksia. Tämän päivän monenkirjavat kivet metallikoristuksineen eivät ole tilannetta parantaneet. Reformiliikkeen kaunis lähtökohta, "ettei hautakiven arvo ole sen kalleudessa, vaan harmonisessa liittymisessä ympäristöönsä, sen taiteellisessa muodossa ja otsikkokirjoituksen persoonallisessa leimassa" on edelleen yhtä ajankohtainen kuin lähes 80 vuotta sitten, jolloin se ensi kertoja esitettiin Suomessa.
Hautausmailla olevat uurnahauta-alueet, muistolehdot ja tuhkan sirottelupaikat ovat nekin lähtökohdiltaan peräisin Keski-Euroopassa tapahtuneesta hautaamistapojen murroksesta. Viimeksi tulleita uutuuksia ovat kirkkorakennukseen tai sen välittömään läheisyyteen perustetut uurnapaikat. Pääkaupunkiseudun esimerkkinä edellisestä on Kallion kirkko Helsingissä ja jälkimmäisestä Olarin ja Tapiolan kirkot Espoossa.
Sankarihaudat
Suomen hautausmaiden erikoisuus ovat sankarihauta-alueet. Sankarihaudat, sodissa kaatuneiden yhtenäiset veljeshaudat yhteisen muistomerkin äärellä, ilmestyivät kirkkotarhoihin talvella 1918. Vaasassa toiminut Senaatti antoi sotatoimien keskellä ohjeet kaatuneiden suojeluskuntalaisten hautaamisesta sotilaallisin ja yksinkertaisin menoin kotipitäjiensä kirkkotarhoihin. Ohjeissa ennakoitiin myös yhteishaudalle tulevaisuudessa pystytettävää yhteistä muistomerkkiä.
Nurmeksen sankarihaudat ovat juhlavasti korkealla harjulla vanhan kirkonpaikan ja säilyneen 1700-luvun kellotapulin läheisyydessä. © Kuva: Marja Terttu Knapas.
Talvisodassa palattiin samaan käytäntöön. Ylipäällikön määräyksen mukaisesti kuljetettiin sekä vuosien 1939-1940 että 1941-1944 sodissa kaatuneet kotiseurakuntansa sankarihautoihin. Tästä syystä muissa maissa huomionosoitusten kohteina olevat suuret sotilashautausmaat tai tuntemattoman sotilaan haudat puuttuvat Suomesta. Kansakunnan yhteisen surun kuvittajina käytettiin aikansa johtavia suunnittelijoita, niin arkkitehteja kuin kuvanveistäjiäkin. Sankarihautoihin kohdistunut pieteetti ja huolenpito vakiinnuttivat nykyisen korkean hoitotason hautausmaille.
Surun maisema
1700-luvun puutarhateoreetikoista ensimmäinen, joka ymmärsi hautausmaan puistotaiteen osana, oli saksalainen C.C.L. Hirschfeld. Hänen mukaansa hautausmaalle istutettavat tummanpuhuvat havupuut, yksittäinen puu haudalla tai tiheinä puuryhminä, houkuttelisivat oleskeluun paikalla, jossa monet muistomerkit herättivät mielenkiintoisia muistoja ja mietteitä. Hän kaipasi hautausmaalta jotain suurta, synkkää ja juhlavaa, jotain joka ei ollut pelottavaa, mutta kosketti sydäntä myötätunnon ja herkänhaikeiden tunteiden avulla.
Suomessa puiden istuttaminen kirkkotarhoihin alkoi 1800-luvun alussa. Taustalla ei kuitenkaan ollut tunteiden herättäminen tai puistotaiteelliset pyrkimykset, vaan puiden hygieeniset ominaisuudet. Kulkutautien uskottiin aina 1900-luvun alkuun tarttuvan haudoista nousevista ”huuruista” ja lehtipuiden katsottiin puhdistavan hautausmaan ilmaa.
1800-luvun lopulla ripille päässeillä nuorilla oli tapana istuttaa jalavia, pihlajia ja koivuja kirkkotarhojen kaunistukseksi. Korkeita puita kasvava vanha hautausmaa tuntuu tänä päivänä itsestäänselvyydeltä, mutta 1900-luvun alkupuolen valokuvat osoittavat monet maaseudun kirkkotarhat vielä puuttomiksi sekä myös hoitamattomiksi.
Surun hetkellä omaisille ei ole niinkään tärkeää, millaiselta hautausmaa yleisemmin näyttää. Satunnaiselle kävijälle vanha hautausmaa on hiljentymiseen ja meditaatioon sekä Hirschfeldin mainitsemille tunteille otollinen ympäristö. Siihen kuuluvat puiden varjostamat käytävät ja penkit istahtamista varten. Hautausmaan elävään luontoon kuuluvat – kuoleman vastakohtana - myös linnut ja oravat, jotka ovat asettuneet hautausmaille huomattuaan ne rauhallisiksi asuinalueiksi.
Yksinäinen lehtikuusi on istutettu surun merkiksi vuonna 1830 kuolleen majuri Otto W. Schulmanin haudalle Hauhon kirkkotarhassa. © Kuva: Marja Terttu Knapas.
Vanhimpien hautakivien muistolauseissa on nähtävissä erilaisia suuren surun ja kaipauksen ilmaisutapoja. Niissä korostetaan vainajan henkilökohtaisten ominaisuuksien, ylevän mielenlaadun ja kunniallisuuden ihailua. “Jalot ajatukset, tekemäsi hyvät teot, vain ne seuraavat sinua kaikesta näkemästäsi vaivasta, vaihtelevista kohtaloista” tai “Nuoruus, kauneus, äly ja hyveellisyys olivat yhtyneinä hänessä”. Kuoleman sijasta 1700-luvun lopun ja 1800-luvun alun ajattelussa vainaja oli ikuiseen lepoon poisnukkunut. Muistona tästä on vieläkin monissa hautakivissä nähtävissä ilmaisu “Tässä lepää”, muistokirjoitukset ovat sen sijaan muuttuneet viittauksiksi Raamatun tai virsikirjan jakeisiin. Tänä päivänä tästäkin tavasta on luovuttu.
Omaisten haudalla käyntien tapakulttuurikin saa jatkuvasti uusia muotoja. Havujen ja kynttilöiden vieminen haudoille jouluna yleistyi 1900-luvun puolivälissä. Joillakin seuduilla oli niille jo aikaisemmin tuotu joulukuuset. Nykyään hautausmaat täyttyvät tuikkivista kynttilänvaloista myös pyhäinmiesten päivänä. Uusiin ilmiöihin kuuluvat lisäksi yhteiset muistelupaikat, jonne voi jättää kukka- ja kynttilätervehdyksen muualle haudatuille rakkaille omaisille ja ystäville.
Elämyksellinen hautausmaa
Keski-Euroopassa monet hautausmaat ovat suosittuja suurmiesten, taiteilijoiden, säveltäjien ja kirjailijoiden haudoille suuntautuvien uuden ajan pyhiinvaellusmatkojen kohteita. Jo 1800-luvulla auttoi Pariisin Père-Lachaisen hautausmaasta tehty opaskirja esimerkiksi Abélardin ja Héloiïsen tai Chopinin haudan löytämistä. Aleksanteri Nevskin luostarin hautausmaalla Pietarissa muistetaan Tšaikovskia ja Dostojevskia venäläiseen tapaan kukkatervehdyksin. Italian Parmassa taas nuoret viulistit kunnioittavat Paganinia soittamalla hänen haudallaan.
Suomessa haudoilla käynnit ovat enemmänkin virallisluonteisia ja juhlallisia. Erilaiset järjestöt ja seurat muistavat merkkipäivinään perustajiaan. Itsenäisyyspäivänä ovat sankarihaudat kunniakäyntien kohteina. Seppeleenlasku marsalkka Mannerheimin haudalle kuuluu jopa valtiovierailujen ohjelmaan.
Kulttuurihistoriallisten löytöretkien oivallisia kohteita Suomessa ovat Helsingin, Turun, Porvoon Kuopion, Tampereen, Vaasan, Oulun tai Jyväskylän vanhat hautausmaat. Kävelijä voi niillä kulkiessaan kohdata hautamuistomerkeissä yhteisen ja paikallisen historian muistoja. Tieteen, taiteen, musiikin ja kirjallisuuden aloilta tutut nimet havahduttavat mieleen muistikuvia heidän teoksistaan. Valtiollisen elämän suurmiehistä useimmat on haudattu Helsinkiin. Hietaniemen hautausmaata voidaankin pitää Suomen kansallishautausmaana samassa kategoriassa, missä Koli edustaa kansallismaisemaa.
Puutarha- tai puistotaiteellisia elämyksiäkin voi kokea hautausmaalla. Esimerkiksi Helsingin Hietaniemen ja Malmin hautausmaiden vaiheittain rakennetut osat pengerryksineen, sommitelmineen ja monilukuisine puulajeineen kuvastavat hyvin 1900-luvun eri vuosikymmenien suunnitteluperiaatteita. Näiden hautausmaiden pitkät ja komeat keskikäytävät kuuluvat Oulun hautausmaan ohella hienoimpiin puistokujanteisiin Suomessa.
Pohjan hautausmaalla on säilynyt paljon läheisessä Fiskarsin ruukissa tehtyjä valurautaisia hautamuistomerkkejä. © Kuva: Marja Terttu Knapas.
Yksittäisten hautojen näkökulmasta hautausmaiden kasvisto on supistunut. Yhä useampi omainen jättää poismuuton, huonojen kulkuyhteyksien tai muiden syiden takia haudan hoitamisen seurakunnalle, mikä on johtanut istutusten yhdenmukaistumiseen. Haudoilla ennen yleiset luonnonkasvit, kielo ja sinivuokko tai perennat, kuten kuunliljat, kotkansiipisaniaiset, akileijat ja särkyneet sydämet ovat kokonaan häviämässä. Vielä 1940-luvulla oli raparperi yllättävää kyllä suosittu koristekasvi pohjoisilla hautausmailla.
Paikallishistorian aarreaitta
Viime vuosina ovat hautausmaista tehdyt kirjat ja opaskirjaset alkaneet yleistyä lisääntyneen sukututkimuksen ja paikallistietoisuuden siivittäminä. Ne sisältävät hautausmaan, hautaamistapojen ja hautamuistomerkkien historian ohella elämänkerrallisia tietoja ja kertomuksia vainajien mitä ihmeellisimmistä ihmiskohtaloista.
Vanha hautausmaa on muistomerkkeineen paikallisyhteisön “hiljaisen enemmistön”, kuten jo Homeros manalle menneitä nimitti, pienoisyhteiskunta. Sen sisäinen järjestys kertoo 1800-luvun ja 1900-luvun alun arvostuksista ja yhteiskunnan rakenteista. Kirkkoherrojen hautapaikat olivat lähinnä kirkkoa, rusthollarit ja säätyläiset sukuhaudoissaan näkyvimmillä paikoilla, aatelissuvut perintönä kulkeneissa hautakappeleissaan. Hautausmaan reunamilla oli tilattomien hautarivit usein puisine muistomerkkeineen. Järjestys oli sama kuin aikoinaan kirkon sisällä, jossa vallitsi tarkka penkkijako. Uusi hautausmaa taas kertoo tasa-arvosta ja demokratiasta, normeista ja säännöstöistä tasaisin standardikivien rivistöin.
Hautakivi on omaisten pystyttämä muistomerkki paikalle, johon vainaja on haudattu. Jos ne poistetaan haudoilta, on ne kunniallisesti hävitettävä. Hautakiviä voidaan kuitenkin myös käyttää uudelleen, jos niissä olevat nimet hioitaan pois. © Kuva: Johanna Forsius, Museovirasto.
Merkkihenkilöiden lisäksi varsinkin maaseudun vanhoissa kirkkotarhoissa tai hautausmailla kannattaa kiinnittää huomiota hautamuistomerkeissä vainajan nimen ohella kerrottuihin muihin tietoihin. Siellä voi kohdata monia hävinneitä ammatteja, kuten paikallisyhteisön käytännön tarpeita kuvastava paloruiskuntekijä, satulaseppä, vanginvartija ja kellonsoittaja, harvinaislaatuisimpiin kuuluu Kuopion Isolla hautausmaalla oleva karusellägaren, karusellinomistaja.
Naisillakin oli usein merkittynä oma ammatti tai asema, oli se sitten itsellisnainen, työmiehen vaimo, rakas puoliso, talon emäntä tai kirkkoherratar. Menneen ajan arvostuksista kertovat paikkakunnan ensimmäiselle ylioppilaalle tai lyseolaiselle pystytetyt komeat hautamuistomerkit. Hautakivissä olevat kuva-aiheet eivät aina ole vain kristillisiä symboleita, vaan esimerkiksi merikapteenilla voi olla kivessään majakka, talollisella viljantähkä ja sirppi. Hautausmaa on monien, yksityisen ihmisen ja yhteisön, muistojen puisto.
Kansainvälistä toimintaa hautausmaiden suojelemiseksi
Vuonna 2001 Bolognassa perustettu Euroopan merkittävien hautausmaiden yhdistys (The Association of Significant Cemeteries in Europe, ASCE) pyrkii edistämään hautausmaiden asemaa osana eurooppalaista kulttuuriperintöä ja edesauttamaan niiden suojelua ja restaurointia sekä herättämään kansalaisten huomiota erilaisten julkaisujen ja kirjasten avulla. Yhdistykseen kuuluu tällä hetkellä 59 merkittävää hautausmaata eri puolilta Eurooppaa.
Niihin ja yhdistyksen toimintaan voi tutustua nettiosoitteessa: www.significantcemeteries.org
Artikkeli perustuu Euroopan rakennusperintöpäivien julkaisussa Puistot ja puutarhat 2005 julkaistuun artikkeliin.
Kirjallisuutta:
Göran Selén, Näsinmäen hautausmaa 200 vuotta. Näsebackens begravningsplats 200 år. Porvoon seurakuntayhtymä – Borgå kyrkliga samfällighet 1989.
Voitto Viro, Vanha hautausmaa. Helsingin Hietaniemen hautausmaan opas. Otava 1993.
Kävelykierros Kuopion Isolla hautausmaalla. Kuopion kulttuurihistoriallinen museo 1993.
Paijalan hautausmaan vaiheita 100 vuoden ajalta. Tuusulan seurakunta 1996.
Kirsi Schali, Oulun hautausmaat. Oulun ev.lut. seurakunnat 1996.
Riikka Kaisti − Martti Puhakka, Unikankareen kummulta Skanssin malmille. Turun hautausmaan vaiheita. Turun ja Kaarinan seurakuntayhtymä, Turun maakuntamuseo 1999.
Hautamuistomerkkien hoito. Rakennushistorian osaston julkaisuja 24. Museovirasto 2003.