Marja Terttu Knapas
1700-luvun jälkipuolisko oli ristikirkkojen rakentamisen kulta-aikaa. Maamme väkiluku kaksinkertaistui pitkään kestäneen rauhanajan tuloksena. Uusia kappeliseurakuntia tai saarnahuoneita perustettiin erityisesti Pohjanmaan ja sisäsuomen laajoihin emäseurakuntiin helpottamaan pitkiä ja hankalia kirkkomatkoja. Myös usea 1600-luvulla rakennettu kirkko korvattiin uudella ja suuremmalla.
Ilmajoen ristikirkko Etelä-Pohjanmaalla on myös varustettu ulkoviisteillä ja rakennettu Matti Hongan johdolla. © Kuva: Marja Terttu Knapas, Museovirasto.
Renessanssikirkkojen ristinmuotoinen pohjakaava esiintyi jo varhain hollantilaisissa reformoiduissa kirkoissa, joita pidetään mallina Ruotsin suurvalta-ajan kaupunkikirkoille, ennen muuta Tukholman Katariinan kirkolle 1640-luvulta. Ristikirkossa saarnastuoli voitiin sijoittaa pitkäkirkkoa paremmin sille kuuluvaan keskeiseen asemaan lähelle sanankuulijoita.
Ristikirkosta tehtiin erilaisia muunnelmia
Elimäen kirkko Kymenlaaksossa on ensimmäinen Suomeen 1600-luvulla rakennettu ristikirkko. © Kuva: Martti Jokinen, Museovirasto.
Suomessa ovat vanhimmat säilyneet ristikirkot 1600-luvun jälkipuoliskolta ja ne on rakennettu puusta. Elimäen, Iitin, Snappertunan ja Hiittisten kirkot ovat tasavartisia ristikirkkoja, ts. niiden ristivarret ovat samanpituiset. 1700-luvun puolivälin tienoilla alkoivat eri puolilla maata toimineet rakennusmestarit, joiden johdolla uusia kirkkoja rakennettiin, tehdä tasavartisesta ristikirkosta erilaisia pohjakaavamuunnelmia. Kirkon sisänurkkien viistäminen tai ristivarsien tekeminen ulospäin kapeneviksi avarsi kirkkosalia entisestään, ulkokulmien viistämisillä taas saatiin lisätilaa ja stabiliteettia. Kaiken huippuna olivat kaksoisristikirkot eli kahtamoiset, joissa ristivarsien sisänurkkiin salvottiin usein täyskorkeat ulokkeet.
Suomalaiset puukirkot eroavat samanaikaisista ruotsalaisista puukirkoista erityisesti suuremman kokonsa ja holvauksiensa puolesta. Niiden avara sisätila välikattokupoleineen on rakennettu taidokkaan sidehirsijärjestelmän avulla ilman ylimääräisiä tukipylväitä. Maailmanperintöluetteloon merkitty Petäjäveden kirkko on hyvä esimerkki rakentamisen suvereenista taituruudesta ja painovoiman lakien hallinnassa. Tyylihistorian näkökulmasta suomalaisten puukirkkojen arkkitehtuurissa heijastuu rinnakkain useita eri aikakausia ja suuntauksia. Renessanssin ristikirkon tai barokin sipulikupolin tie Keski-Euroopasta Ruotsin kautta Suomeen on kestänyt kauan.
Taitavia kirkonrakentajia oli monessa pitäjässä
Eri maakunnissa 1700-luvulla ja 1800-luvun alussa toimineet talonpoikaiset rakennusmestarit olivat jo aikanaan arvostettuja ammattimiehiä. Mainittakoon vain Mikael ja Anders Piimänen Varsinais-Suomessa, Matti Åkerblom Hämeessä, Antti Hakola Etelä-Pohjanmaalla, Matti Honka ja Jacob Rijf Keski- ja Pohjois-Pohjanmaalla, Arvi Junkkarinen, Juhana ja Matti Salonen sekä Taavetti Rahikainen Itä-Suomessa.
Puurakentaminen jatkui 1800-luvulle
Puinen ristikirkko säilytti asemansa vuonna 1776 annetun kuninkaallisen rakennusasetuksen jälkeenkin. Asetuksen mukaan julkisin varoin tehtävät rakennukset, joihin kirkotkin kuuluivat, oli rakennettava kivestä; vain poikkeustapauksissa sallittiin puusta rakentaminen. Rakennushankkeiden piirustukset oli lähetettävä Tukholmassa olevan Yli-intendentinviraston tarkastettavaksi ja kuninkaan vahvistettavaksi. Rakennusasetuksen taustana oli huoli valtakunnan metsävarojen ehtymisestä, mutta myös julkisen rakentamisen tyylillinen edustavuus ja kestävyys. Suomessa asetus ei tuottanut kivirakentamisen osalta suurtakaan tulosta sen soveltamista valvoneiden maaherrojen ponnisteluista huolimatta. Tyylillinen ohjaus sen sijaan alkoi vähitellen näkyä 1700-luvun lopussa rakennetuissa kirkoissa. Uusklassismin pylväät ilmestyivät vääjäämättömästi suomalaiseenkin metsämaisemaan ja kirkkojen vesikatot loivenivat.
Alajärven kirkko Etelä-Pohjanmaalla on yksi 1800-luvun alkupuolen suurella keskikupolilla varustetuista ristikirkoista. © Kuva: Martti Jokinen, Museovirasto.
Ruotsalainen hallintokäytäntö rakennusten osalta jatkui vuoden 1809 jälkeen. Suomeen perustettu Yli-intendentinvirastoa vastannut Intendenttikonttori laati tai tarkasti kirkkojen piirustukset, jotka hyväksyi kuninkaan asemesta keisarin valtaa käyttänyt senaatti. Kirkkoarkkitehtuurissa jo 1700-luvun lopussa alkanut tyylillinen yhdenmukaistuminen vahvistui C.L. Engelin virkakaudella intendenttikonttorin esimiehenä. Useimmat kirkot rakennettiin edelleen puusta. Sisäviisteinen ristikirkko sai ristikeskuksen päälle korkeakaulaisen näyttävän kupolin. Nämä 1800-luvun alkupuoliskon uusklassilliset puiset ristikirkot kuuluvat nimenomaan suomalaisen kirkkorakentamisen erikoisuuksiin eikä niille löydy vertailukohtia muualta.