Hyppää sisältöön

Kulttuurihistoriallisesti arvokkaiden rakennusten vesikate

Erkki Mäkiö

Katteiden historiassa voidaan erottaa puukausia, rautakausia, tiilikausia ja huopakausia. Eri kaudet ovat osittain tai kokonaan päällekkäisiä ja jotkut voimakkaita ja pitkään vallitsevia ja jotkut lyhyitä, useampinakin jaksoina toistuvia. Materiaalikirjo on ollut runsas.

Visavuoren taitelijakodin kattomaisemaa.
Visavuoren taitelijakodin kattomaisemaa. © Kuva: Risto Holopainen, Museovirasto.

Vuonna 1867 Viipurissa julkaistussa oppikirjassa "Muistellus oppi rakennus-taidossa" kirjoittaa Alexander Ruti: "Katto, eli se ylimmäinen pinta, jolla warjellaan rakennuksia weden sateesta, tehdään monista, erilaisista aineista". "Tavallisia rakennuksia" katetaan Rutin mukaan "päreillä, laudoilla ja tiileillä, liuskakivellä, raudalla, zinkillä ja suurissa rakennuksissa kiwi-pliitoilla, lyijyllä, läkillä, waskella, jotka toisinaan kullataan tai hopioitetaan, wielä tehdään kattoja paperista, savesta, huowasta, zementistä, olista j.n.e."

Runsas katekirjo ei siis ole pelkästään tälle päivälle tunnusomaista. Tosin on muistettava, että vain muutamat näistä katteista yleistyivät laajaan käyttöön. Syyt olivat sekä ulkonäöllisiä että teknisiä ja tietysti myös saatavuus ja kustannuskysymykset ovat vaikuttaneet päätöksiin.

Arkkitehtuurin historia sisältää runsaasti rakenne- ja materiaalijäljittelyä, värien ja muotojen käyttöä niin, että on haluttu synnyttää vaikutelma tai viittaus muista materiaaleista tehtyyn yksityiskohtaan tai rakennukseen. Jäljittely on ollut leimallista ennen kaikkea sisätiloille ja julkisivuille. Joitakin poikkeuksia lukuun ottamatta vesikate ei ole ollut jäljittelyn aluetta. Perinteisiä katteita ajatellen vesikatteiden alueella "jäljittelyä" on tapahtunut vain värityksen avulla viittauksenomaisesti. Pärekatteella, 1800-luvun jälkipuoliskon kateuutuudella, on punamullattuna C. J. Cardbergin mukaan haluttu viitata tiilikatteeseen. Vihreällä peltikatteella on taas haluttu antaa vaikutelma kuparikatteesta.

Vesikate on osa rakennuksen ulkoarkkitehtuuria

Vaikka vesikatteen funktio on tekninen, on se myös osa rakennuksen ulkoarkkitehtuuria. Kattomuodon lisäksi voi myös katemateriaali olla tiukasti arkkitehtuuriin sidottu. C.L. Engel jätti joskus ns. empirekauden rakennuksia suunnitellessaan vesikaton kokonaan piirtämättä. Katon tuli olla mahdollisimman loiva ja näkymätön. Katemateriaalina tätä tavoitetta tuki Engelin suuren kiinnostuksen kohde musta, tervattu paperikate, mutta myös musta palapeltikate. "Näkymätön" katto on rakennuksen arkkitehtuurin osana yhtä tärkeä elementti ja ominaispiirre kuin jyrkkälappeinen, torneja sisältävä kivipaanukatto.

1800- ja 1900-lukujen vaihteen kansallisromantiikka ja jugend nostivat katonlappeet jyrkiksi ja aiempaa näkyvämmiksi, suoranaisesti julkisivun jatkeeksi. Vesikatteen materiaali sai tavallaan uuden sisällön. Poltettu savitiili, kivi- ja puupaanut olivat yleisimpiä katteita.

Myös rakennusten käyttötarkoitus on perinteisesti voitu lukea esimerkiksi puukaupunkiemme vesikatemateriaaleista. Hierarkia näkyi katuvarren rakennusten pelti- ja tiilikatteina ja pihanpuolen ulkorakennusten huopa- ja pärekatteina. Tämä ominaispiirre on syytä säilyttää edelleen korjausten yhteydessä.

Tiilikate oli 1700-luvun uutuus

Kaupunkien ja herraskartanoiden 1700-luvun keltaisten rakennusten mukana tuli käyttöön uusi kate ja uusi väri, hollantilaisista yksikouruisista ruukkutiilistä tehty kate. Yksikouruinen ns. hollantilainen kattotiili on yksinkertaistettu muunnelma munkki- ja nunna-kattotiilimuodosta. Hollantilaista myöhempi on kaksi- tai kolmekouruinen ns. englantilainen kattotiili.

Ruukkutiilikate ei jäljittele mitään muuta katetyyppiä. Sementtitiili näyttää poltetusta savesta tehdyn uomatiilityypin jäljitelmältä, mutta tarkkaan ottaen sementtitiili noudattelee vain käytännön muokkaamia katetiilen ominaisuuksia, jotka liittyvät tiilen kokoon, limittyvyyteen, saumojen pitävyyteen ja veden sujuvaan valumiseen.

Tiilipaanun, ns. majavanhäntäkattotiilen, ei voi myöskään katsoa jäljittelevän mitään muita katteita. Suomuladontainen paanukate on tyyppinä soveltunut luontevasti toteutettavaksi useista materiaaleista kuten puusta, tiilestä, luonnonkivestä, asbestisementtilevystä ja eri metalleista. Metallilevypaanukatteessa paanujen limittyminen toisiinsa on toteutettu yksinkertaisen hakasauman avulla.

Rullapelti tuli Suomeen 1950-luvulla

Galvanoitua peltiä oli 1950-luvulle saakka saatavana 61x 180 cm:n kokoisina levyinä. 1950-luvun alkupuoliskolla alettiin Suomessa saada myös rullapeltiä. Ennen rullapeltiaikaa rakennettujen peltikattoisten talojen katteiden uusinnassa on yleensä tarpeetonta tehdä palapeltiä jäljitteleviä valesaumoja.

Viime sotien aika ja niiden jälkeinen pulakausi lopetti peltikatteen käytön lähes kokonaan 1950-luvun alkuun saakka. Kateaineista oli esimerkiksi vuonna 1945 saatavana vain sementti- ja ruukkutiiliä sekä asbestisementtilevyä. Kattopeltiä oli saatavana vain vesikouruihin ja syöksytorviin. Pulan tiukimpana aikana jouduttiin tekemään pärekattoja jopa kerrostaloihin. Tämä vaikutti tietysti suunniteltavaan kattokulmaan. Voidaan siis puhua rakennusten suoranaisesta pulailmeestä. Vaikka pulakate vaikutti rakennuksen arkkitehtuuriin, oli se kuitenkin tilapäisratkaisu.

Rautapeltisiä poimulevyjä käytettiin 1880-luvulta alkaen

Berliinissä toteutettiin 1830-luvun alussa kasarmirakennus, jonka kate oli tehty rautalevyistä. Kaadon suuntaiset levyreunat oli taivutettu ylös ja ne peitettiin ruuvaamalla päälle rautalevykouru. Rautapeltisiä poimulevyjä käytettiin kattamiseen ainakin 1800-luvun puolivälistä lähtien. Suomessa niitä käytettiin ainakin 1880-luvulta alkaen. Näistä katteista on joitakin vielä jäljellä.

1920-luvulla poimulevymuoto sai Suomessa uuden materiaalitoteutuksen. Ensimmäisen asbestisementtipoimulevyn sai katteekseen Langinkosken keisarinpaviljonki vuonna 1924.

Arkkitehtuuri määrittää katetyypin valintaa

Kulttuurihistoriallisesti merkittävän rakennuksen korjauksessa katevalinta edellyttää arkkitehtuurin ja rakentamisen historian tuntemusta. On paikallaan kuulla asiantuntijan mielipidettä.  On selvää, että teknisellä toimivuudella, kestoiällä, huollettavuudella ja kustannuksilla on aina ollut jonkinlainen, suurempi tai vähäisempi, vaikutus katevalintaan.

Rakennuksen ulkoarkkitehtuurin kannalta katevalinnassa on huomioitava, että kattomuodon ja kattokulman vaikutus katetyyppiin sisältää sekä teknisiä että arkkitehtuuriin liittyviä perusteluja:

1. Arkkitehtuuriin sidottu katetyyppi

2. Rakennuksen rakentamisajankohdan mahdollinen katevalikoima

3. Tyylitaju ja hyvä maku

Silloin kun rakennuksen arkkitehtuurin kokonaisilmeestä kannetaan huolta, eivät vesikatteen uusimisen kustannukset saa vaikuttaa katevalinnassa. Toisaalta eri katetyyppien hinnoissa ei ole kovin merkittäviä eroja. Talkootyönä helposti asennettavat uudet katetyypit vaativat poikkeuksetta aluskatteen, joka nostaa kustannuksia.

Arkkitehtuurin tunnistettavuus on yksityiskohdissa, niiden materiaaleissa, muotoilussa ja väreissä. Rakennuksen yksityiskohdat, jotka voivat tuntua puhtaan teknisiltä, arkisilta ja vain huoltomiehelle kuuluvilta, saattavat olla tarkasti suunniteltuja arkkitehtuurin kokonaisuuden osia. Tällaisten joskus vähäisiltä tuntuvien osien muuttaminen saattaa aiheuttaa suurta vahinkoa. Näin voi käydä, jos 1930-luvun rakennuksen käytävän seinät maalataan kylläkin oikealla värisävyllä, mutta vaadittava korkea kiiltoaste muutetaan himmeämmäksi, jolloin olennainen peilautuminen häviää. Tai jos saman rakennuksen syöksytorvien suppiloiden uusimisen hoitaa huoltomies rautakauppahankintana. Ajalle ja pohjoismaiselle funktionalismille tyypillinen suppilon yksilöllinen, kokonaisdetaljointiin tukeutuva muoto hävitetään ja suppilo lakkaa olemasta myös koriste.

Uusi katetyyppi ei sovi vanhaan taloon

Vesikaton muodot saattavat olla sellaisia, että vain tietyt katetyypit ovat mahdollisia. Uudemmissa katteissa on usein jiiri- ja harjalistoja, läpivientien kauluksia yms., jotka tuovat vesikatolle kokonaan uuden detalji- ja muotomaailman. Kate ei tavallaan pysty riittävän tarkasti toistamaan katon muotoja. Räystään reunassa vesikatteen yksityiskohdat voivat tuoda räystään koristelistoitukseen sekoittavia aineksia. Uusi katetyyppi voi merkitä rakennuksen arkkitehtuurille uutta dominanttia. Tämä on erittäin haitallista rakennuksessa, jonka arkkitehtuuriin kuuluu "vetäytyvä, näkymätön" katto.

Uusi katetyyppi voi valmistustavan synnyttämältä perusilmeeltään olla epäsynkroninen rakennuksen ulkoarkkitehtuurin muiden osien kanssa. Esimerkiksi puurakennusta, jonka julkisivut ovat selvästi käsityömenetelmin jäsennellyt ja koristellut, ei voi kattaa pellistä prässätyllä, valmiiksi pinnoitetulla, tiilikatetta jäljittelevällä katteella. Täsmälliset rivit tuovat tiukan teollisen ilmeen, joka ei sovi julkisivujen "nikkaroinnin" pariksi. Näihin katteisiin ei myöskään voi liittää luontevasti jalkarännejä. Ne pakottavat vanhempaan arkkitehtuuriin yleensä sopimattomien riippukourujen käyttöön. Katevalinnassa on myös huomioitava, että kerroslistojen, ikkunoiden vesipenkkien yms. katemateriaali muodostaa yhtenäisen kokonaisuuden koko rakennuksen katteen kanssa.

Alkuperäinen kate on varma valinta

Jos rakennus on päätetty säilyttää niin, että julkisivut noudattavat alkuperäistä asua yksityis- kohtineen ja värityksineen, ei vesikate voi muodostaa poikkeusta tästä linjasta. Katetyypin on oltava rakentamisajankohdalle mahdollinen tai jonkin myöhemmän arkkitehtonisesti onnistuneen muutostyön yhteydessä syntynyt. Tyylillisesti sopivinta katetta pohdittaessa on syytä ottaa huomioon, että alkuperäisen katetyypin vaihtaminen vaikka kuusikymmentä vuotta sitten on voinut olla ilmeinen virhe, joka on syytä korjata.

Konesaumatulla peltikatteella voidaan toistaa uskollisen tarkasti katon muotoja. Huopa toimii tässä suhteessa vielä paremmin. Näitä peruskatteita käytetään silloin kun katon muodot on tarkasti toistettava ja kun katto halutaan "häivyttää". Ruukku- ja sementtitiilen käytölle on olemassa omat aikakautensa ja niissä on syytä pitäytyä. Näitten katteiden tuotantoa tulisi monipuolistaa. Tarvetta olisi esimerkiksi vanhaa sementtikattotiiltä vastaavalle litteäprofiiliselle mallille.

Kulttuurihistoriallisesti arvokkaiden rakennusten vesikatteiden uusimistöissä on syytä pitäytyä perustyypeissä. Savikattotiili, sementtikattotiili, pystysaumattu teräslevy ja bitumihuopa eivät ole erikoistuotteita vaan edelleen yleisesti käytettyjä teollisuustuotteita. Näiden katteiden käytön voi ulottaa ainakin 1960-luvulla valmistuneisiin rakennuksiin saakka. Alun perin muilla katteilla, kuten puu-, sinkki tai kivipaanuilla katettujen kohteiden korjauksessa on luonnollisesti pyrittävä käyttämään vanhaa katetyyppiä.

Artikkeli perustuu Museoviraston lausuntoon Suomen Kotiseutuliitolle 26.2.2001

Julkaistu 30.6.2006 klo 13.18, päivitetty 5.12.2017 klo 11.52