Hyppää sisältöön

Rapatun julkisivun korjaaminen ja maalaaminen

Minna Lukander

Perinteiset rappaustyypit ovat kolmikerrosrappaus, kaksikerrosrappaus ja yksikerrosrappaus. 2000-luvulla näiden rinnalle on tullut eristerappaus.

Puhdasta kalkkilaastia käytetään yleisimmin historiallisten rakennusten restauroinnissa ja vanhojen kalkkilaastijulkisivujen paikkarappauksissa.
Puhdasta kalkkilaastia käytetään yleisimmin historiallisten rakennusten restauroinnissa ja vanhojen kalkkilaastijulkisivujen paikkarappauksissa. © Kuva: Minna Lukander.

Kolmikerrosrappausta käytetään nykyisin eniten. Se alkoi syrjäyttää yksi- ja kaksikerrosrappausta 1950-luvulta lähtien. Tuolloin betonirakenteet syrjäyttivät tiilirakenteet, ja tartuntarappauskerroksella haluttiin varmistaa rappauksen tarttuminen koviin ja tiiviisiin pohjamateriaaleihin.

Räystäältä hallitsemattomasti valuva vesi ja jäätyminen rapauttavat 1950-luvun kerrostalon roiskerappausta.
Räystäältä hallitsemattomasti valuva vesi ja jäätyminen rapauttavat 1950-luvun kerrostalon roiskerappausta. © Kuva: Minna Lukander.

Kolmikerrosrappaus tehdään kolmella eri kalkki- tai kalkkisementtilaastilla. Kerrokset ovat tartuntarappaus, täyttörappaus ja pintarappaus. Tartuntarappauksella saadaan luja tartunta, lisätään täyttörappauksen tartuntapintaa rappausalustaan ja tasataan alustan imua. Täyttörappauksella tasataan alustan epätasaisuudet ja muodostetaan koristerappauksien kuviot. Täyttörappaus on kolmikerrosrappauksen paksuin rappauskerros. Pintarappauksella muodostetaan rapattuun julkisivuun haluttu pintastruktuuri, kuten harjaus-, roiske- tai hiertopinta.

Kaksikerrosrappausta käytettiin empiretaloihin

Kaksikerrosrappaus koostuu tartuntarappauksesta ja pintarappauksesta. Kaksikerrosrappausta käytetään tasaisilla ja tasaisen imun omaavilla alustoilla, jolloin rappauskerroksen paksuus voidaan pitää melko ohuena. Poltettu savitiili on tällainen alusta. Kaksikerrosrappausta tarvittiin 1800-luvun alusta alkaen empiretyylisten rakennusten täsmällisiin muotoihin ja mittoihin. Pintarappaus oli sileämpää kuin tartuntakerros. Aikaisempina vuosisatoina oli selvitty yksikerrosrappauksella, kun rappauspinnan sallittiin myötäillä muurausta, eikä oikaisukerrosta käytetty.

Yksikerrosrappausta kutsutaan myös ohutrappaukseksi

Yksikerrosrappaukseksi sanotaan ohutta, yleensä hienoa runkoainetta sisältävää rappauskerrosta tai -käsittelyä. Yksikerrosrappaus voidaan tehdä peittävänä tai niin, että alustan struktuuri jää näkyviin. Tällöin puhutaan usein ohutrappauksesta. Harjaamalla tehtyä ohutrappausta kutsutaan myös slammaukseksi.

Eristerappaus on nykyisin suosittu

Eristerappauksessa lämpöeristeen, esim. runkovillan, päälle tehdään kolmikerros- tai ohutrappaus. Eristerappauksen suosio on kasvanut 2000-luvulla erityisesti betonielementtitalojen peittävissä julkisivukorjauksissa, mutta sitä käytetään myös uudisrakentamisessa.

Terasti on sementtipitoista pintalaastia, jolle väriä ja välkettä antavat kivimurska, värillinen lasi, tiilen murut, kiille, kivihiili ja muut mineraalirouheet.Terastipinnat ovat osoittautuneet erittäin kestäviksi.
Terasti on sementtipitoista pintalaastia, jolle väriä ja välkettä antavat kivimurska, värillinen lasi, tiilen murut, kiille, kivihiili ja muut mineraalirouheet.Terastipinnat ovat osoittautuneet erittäin kestäviksi. © Kuva: Minna Lukander.

Rappauksen ulkonäköä voidaan vaihdella kiviainesta, työtapaa ja väriä muuttamalla. Rappauspinta voidaan viimeistellä tai muotoilla hiertimellä, harjalla, kammalla, naulalaudalla, telalla tai laastikauhalla. Pintalaasti levitetään seinään lyömällä tai ruiskuttamalla, minkä jälkeen se työstetään käsityönä.

Yleisimmin käytettyjä rappausten struktuurivaihtoehtoja ovat erilaiset kasetit ja listat, roiskepinta, hiertopinta ja harjattu rappaus.

Rappausalustat ovat muuttuneet

Rappauslaastit ovat joko puhtaita kalkkilaasteja, kalkin ja sementin sekoituksia eli kalkkisementtilaasteja tai puhtaita sementtilaasteja.

Laastin valintaan vaikutta rappausalusta eli sen seinän rakenne, jonka päälle rappaus tehdään. Pääsääntönä on, että mitä kovempi alusta, sitä enemmän sementtiä laastissa on. Betonialustat ovat kovia ja tiilialustat pehmeitä.

Rappausalustana oli ennen 1950-lukua yleisimmin poltetusta savitiilestä muurattu täystiiliseinä eli massiivinen tiiliseinä. Rappaus saatettiin tehdä myös luonnonkivi- tai puurakenteen päälle. 1950-luvulta lähtien yleistyivät lämpöeristetyt seinärakenteet. Sotien jälkeen rappauksia on tehty valubetonipinnoille, kalkkihiekkatiilelle, betoniharkoille, kevytbetonille. Uusin on eristerappaus eli lasivillaeristeen päälle tehty rappaus.

Eri aikoina ja erilaisten rakenteiden päälle tehdyt rappauspinnat vanhenevat eri tavoin. Massiivisten tiiliseinärakenteiden pintana käytetty rappauskerros on yleensä ollut varsin pitkäikäinen. Niitä on jouduttu korjaamaan tai uusimaan 50-80 vuoden käytön jälkeen, mutta myös huomattavasti vanhempia, hyväkuntoisia rappauspintoja on olemassa. Rappauksen kestäminen riippuu rakennuksen sijainnista, käytetyistä materiaaleista ja julkisivujen huolloista.

Koska rapattujen seinien rakenteena oli ennen 1950-lukua yleisimmin poltettu savitiili, käytettiin rappauksessa tavallisesti puhdasta kalkkilaastia. Nykyisiin rakenteisiin sopii yleensä parhaiten kalkkisementtilaasti.

Monikerrosrappauksessa laastin sisältämän sementin määrää pienennetään kerroksittain pintaa kohti ja kalkin osuutta lisätään. Eli laastia heikennetään pintaa kohti.

Puhdasta kalkkilaastia käytetään nykyisin historiallisten rakennusten restauroinnissa ja vanhojen kalkkilaastijulkisivujen paikkarappauksissa.

Rappauksen väri saadaan aikaan joko värillisellä laastilla tai maalaamalla rappauspinta.

Rappauspinnasta voidaan myös pestä värillinen kiviaines näkyviin. 1910-luvulla alettiin käyttää terastirappausta, joka jäljittelee luonnonkivipintaa. Terasti on sementtipitoista pintalaastia, jolle väriä ja välkettä antavat kivimurska, värillinen lasi, tiilen murut, kiille, kivihiili ja muut mineraalirouheet. Terastipinnat ovat osoittautuneet erittäin kestäviksi. Niitä käytettiin paljon vielä 1950-luvulla kerrostalojen ovenpielissä ja katukerroksissa, mutta myös kokonaisina julkisivupintoina. Terastirappauksen pinnassa maali ei pysy hyvin.

Rappauspinta osoittaa herkästi rakennuksen vaurioita

Rappauspintoja rasittavat sade ja kosteus, jäätyminen, lämpötilojen vaihtelu ja UV-säteily. Rappauksen omapaino, tuulenpaine, erilaiset törmäykset ja iskut sekä rakenteen muodonmuutokset ja liike voivat vaurioittaa rappausta.

Tavallisia rappauspinnan vaurioita ovat halkeamat. Ne ovat joko pinnallisia tai alusrakenteeseen ulottuvia. Rappaus voi osittain irrota alustasta, tätä kutsutaan kopoksi. Pinta voi myös rapautua.

Rappauspinta osoittaa herkästi rakennuksen muut vauriot tai ongelmat. Esimerkiksi jäätä katolta poistettaessa on kattopellitys saattanut rikkoutua ja tämä näkyy räystään alapinnan rappausvauriona. Rappauspintojen kestävyyden kannalta onkin julkisivun yksityiskohtiin liittyvillä rakenteilla, kuten vesipelleillä, syöksytorvilla ja räystäskouruilla ja niiden kunnolla suuri merkitys. Viat kannattaa korjauttaa välittömästi laajenevien vaurioiden välttämiseksi. Rappauspinta voi myös olla pelkästään likaantunut.

Vaurion korjaamista edeltää kuntotutkimus

Kun rappaus on vaurioitunut, pelkkä silmämääräinen kuntoarvio ei riitä korjaushankkeen perustaksi. Koko rapatun julkisivun kunto on syytä tutkia. Rappausvaurioiden aiheuttajat on erittäin tärkeää selvittää. Julkisivupinnat tutkitaan nostolavalta yksityiskohtaisesti koputtelemalla ja avaamalla halkeamia. Rakenteita voidaan lämpökuvata, tehdä kosteusmittauksia ja ottaa näytteitä laboratoriotutkimusta varten.

1950-luvun kerrostalon ovenpielessä on terastirappausta.
1950-luvun kerrostalon ovenpielessä on terastirappausta. © Kuva: Minna Lukander.

Rapattujen julkisivujen kuntotutkimuksissa on syytä käydä läpi rakenteellisesti ja rasitustasoltaan erilaiset alueet. Luotettavan kuvan saaminen edellyttää melko laajan osan tutkimista. Kuntotutkimuksessa selvitetään rakenteiden vaurioitumisaste, vaurion syyt ja etenemistavat sekä etenemisnopeus. Tutkimustulosten perusteella julkisivun eri osat voidaan luokitella kuntoluokkiin, ja tarkastelun perusteella arvioidaan korjaustarvetta ja -vaihtoehtoja. Korjaustarve voi joskus olla erilainen eri julkisivun osilla.

Rappauskorjauksen suunnittelun pohjaksi on aina tehtävä laastianalyysi, maalianalyysi sekä väritutkimus.

Taloyhtiöiden perustietämykseen kiinteistöstään tulisi kuulua tieto rappauksen laadusta. Viimeistään se on selvitettävä kuntotutkimuksen yhteydessä.

Useimmiten rappauskorjauksen taustatiedoiksi riittävät laasti- ja maalianalyysi ja väritutkimus. Lisäksi olisi hyvä laatia kohteen rakennustaiteellinen arviointi: kartoitetaan rakennuksen ominaispiirteet ja otetaan kantaa niiden säilyttämiseen. Selvitetään myös alueen asemakaavamääräykset ja muut mahdolliset rakennusvalvontaviranomaisen korjauksille asettamat reunaehdot.  Rakennustaiteellisesti ja kulttuurihistoriallisesti arvokkaan rakennuksen korjaushankkeessa suositellaan tehtäväksi tarkempi ja laajempi rakennushistoriaselvitys. Julkisivuvärityksen muuttaminen on aina luvanvarainen toimenpide.

Kuntotutkimuksen ja rakennustaiteellisen arvioinnin pohjalta laaditaan korjaussuunnitelma. Kuntotutkimuksen, rakennustaiteellisen arvioinnin ja korjaussuunnittelun tekee siihen erikoistunut ammattilainen.

Rapatun julkisivun korjaustavat

Vaurioituneen rappauksen paikkaaminen riittää useimmiten korjaukseksi, joskus tarvitaan vain puhdistaminen. Liian tiiviin maalikerroksen vaurioittama rappaus tai hyvin laajalti vaurioitunut rappaus on useimmiten kuitenkin syytä uusia kokonaan.

Vaurion laajuudesta riippuen rapatut julkisivut korjataan joko 1) puhdistamalla pinta tai 2) uusimalla pinnoite (maali tai ohut laastipinnoite) tai 3) sitten vaurioituneet kohdat paikataan ja pinnoitetaan (maalataan tai pinnoitetaan ohuella laastilla). Mikäli rappauslaastien rapautumaa esiintyy julkisivuilla laajasti, ei paikkaus- ja maalauskorjaus ole yleensä käyttökelpoinen. Paikkaamalla korjattavien alueiden tulee olla yksittäisiä ja yleensä melko pieniä.

Julkisivurappauksessa rapautumaa voi esiintyä myös eri rappauskerroksissa. Paikkakorjausten lähtökohtana on, että rapautuneilla alueilla paikkaukset ulotetaan rappausalustaan saakka. Myös rappausalustan vauriot korjataan, esimerkiksi lohjenneet tiilet.

Paikkakorjaukset korjaukset tehdään aina samanlaisella laastilla kuin säilytettävien osien rappaukset ovat. Oleellista siis on, että kalkkirappauksessa käytetään kalkkilaastia, kalkkisementtirappauksessa käytetään kalkkisementtilaastia jne. Myös rappausalustan korjaamisessa käytetään samaa materiaalia kuin alusta on.

Vanhan julkisivun lisälämmöneristys ja rappaus vanhan ulkoseinärakenteen päälle, eli eristerappaus, ei yleensä ole suositeltava ratkaisu. Sitä voidaan kuitenkin tapauskohtaisesti tutkia. Ongelmattominta lisälämmöneristys on suorissa seinäpinnoissa tai umpinaisissa päädyissä.

Kaikissa korjauksissa tehdään ennen varsinaisen työsuorituksen aloitusta mallityö, joka hyväksytetään tilaajalla ja suunnittelijalla.

Rappauspinnan maalaus

Rappauspinnan maalauksessa otetaan huomioon rappauksen tyyppi. Uusintamaalauksessa tulee huomioida aiemmin käytetty maalityyppi.

Rappausalustaan käytettävien maalien tulee olla hyvin vesihöyryn läpäiseviä.

Epäorgaanisia, hyvin vesihöyryn läpäiseviä maaleja ovat kalkkimaalit ja sili-kaattimaalit sekä kalkkisementtipohjaiset maalit.

Kalkkimaali soveltuu kalkkirappaukselle ja kalkkipitoiselle kalkki-sementtilaastille. Sitä tulisi käyttää aina vanhoille kalkkimaalipinnoille. Kalkkimaali on rapattujen pintojen paras käsittelykeino, mutta mitä enemmän pinnassa on sementtiä, sitä huonommin kalkkimaali siinä pysyy.

Kalkkisementtimaalit ovat kestävämpiä kuin kalkkimaalit, mutta vaativatalustakseen lujemman rappauksen.

Silikaattimaalit soveltuvat parhaiten vahvoille kalkkisementtirappausalus-toille. Ne tarttuvat hyvin alustaansa. Päällemaalauksen voi tehdä vain saman tyyppisellä maalilla.

Orgaanisia, huonosti vesihöyryn läpäiseviä maaleja ovat akryyli-, akrylaatti- jaalkydimaalit. Orgaanisia maaleja tulisi käyttää rapatuilla pinnoilla vain poikkeustapauksissa, mieluiten ei ollenkaan. Alustan tulee olla mahdollisimman luja. Paksu orgaaninen maali kestää yleensä vain yhden uusintapintakäsittelyn. Korjauksissa tulisi käyttää paikkamaalausta.

Kun vanhaa maalia ei voi poistaa, vanhan orgaanisen maalipinnan päällemaalaukseen voidaan käyttää silikonihartsimaalia, joka on hyvin vesihöyryn läpäisevää.

Kun uudelleenmaalaus ei ole mahdollista, poistetaan maali kokonaisuudessaan. Poistomenetelminä voidaan käyttää hiekkapuhallusta, vesihiekkapuhallusta tai painepesua. Rappauspinta ei saa vahingoittua maalin poiston yhteydessä. Orgaanisten ja tiiviiden pinnoitteiden poistaminen pintarappausta rikkomatta saattaa olla huomattavan vaikeaa. Mm. 1970-luvulla rappauskorjauksissa käytetty ns. signal-laasti ei lähde pois ilman alustan vaurioitumista. Tällöin voidaan harkita kemiallista maalinpoistoa.

Julkisivut likaantuvat nopeasti kaupunkiolosuhteissa ja tästä aiheutuu maalauksen toistuva uusimistarve. Maalipinta vaikuttaa seinärakenteen kosteustekniseen toimivuuteen useimmiten heikentävästi, estäessään vesihöyryn liikkumista. Siksi olisikin hyvä välillä tyytyä paikkamaalaukseen tai rappauspinnan puhdistamiseen. Julkisivujen puhdistustekniikoita ovat mm. painepesu ja kalkkipuhallus. Puhdistaminen on maalausta edullisempaa ja rappauspintaa säästävämpää.

Linkkejä

Museoviraston korjauskortisto opastaa korjaamaan ja kunnostamaan vanhaa rakennusta oikein ja taloudellisesti. 24 luku-muodossa olevaa PDF-korjauskorttia. Kortti nro 22 käsittelee kalkkirappauksen korjausta, sivulla 3 on kuva ulkorappauksen tyypillisistä vauriokohdista.

www.nba.fi/fi/tietopalvelut/julkaisut/korjauskortit

Julkaistu 18.11.2010 klo 13.23, päivitetty 9.12.2017 klo 8.36