Linnoitusten historiaa 1800-luvulla

Ulla-Riitta Kauppi

Venäjä vahvistaa rajojaan

Ruotsin kuningas Kustaa III yritti 1788-1790 vallata takaisin Venäjälle menettämiään alueita, mutta yritys päättyi ilman alueluovutuksia Värälän rauhaan 1790. Venäjän Katariina II määräsi Ruotsin toistuvien hyökkäysten johdosta, että pääkaupunki Pietari on suojattava kolmiportaisella linnoitusvyöhykkeellä. Sen kiihkein rakennuskausi oli vuosina 1791-1792, jolloin kenraali, sittemmin generalissimus Aleksandr Suvorovin (1730-1800) johdolla vahvistettiin ruotsalaisten alulle panemia, mutta hiekkavalleiksi jääneitä Haminan ja Lappeenrannan varustuksia harmaakivimuurein ja etuvarustuksin. Viipurin, Käkisalmen ja Davidovin eli Taavetin puolustustehoa parannettiin. Olavinlinnan ympärille rakennettiin bastionirintama ja tykkitorneja korotettiin.

Kyminlinna
Kyminlinna. © Kuva: Hannu Vallas, Museovirasto.

Kokonaan uusina, uloimman puolustusvyöhykkeen linnoituksina rakennettiin nykyisen Kotkan kaupungin paikalle Ruotsinsalmen merilinnoitus (Rotšensalmskij port i krepost), sen pohjoispuolelle Kyminlinna (Kjomen), Utti, Savitaipaleen seudulle Järvitaipale (Ozernoje) ja Kärnäkoski (Kjarnyj) sekä Anjalankoskelle Liikkala (Likkola).

Laivastoa varten kanavia

Lappeenrantaan, Savonlinnaan ja Kärnäkoskelle perustettiin Saimaan laivaston tukikohdat, joiden yhteydenpitoa varten rakennettiin Telataipaleen, Kukonharjun, Käyhkään ja Kutveleen kanavat.

Kukonharjun kanava.
Kukonharjun kanava. © Kuva: Soile Tirilä, Museovirasto.

Linnoitustöiden ajaksi muodostettiin Suomen divisioona (Finljandskij division), joka oli Suvorovin johtaman Suomen linnoituskomission alainen. Se koostui suurimpien linnoitusten varuskuntarykmenteistä, rajapataljoonista sekä erillisiä jalkaväki-, jääkäri- ja kasakkaosastoista, vuosina 1791-1792 yhteensä 44 164 miehestä. Sotilaiden lisäksi töihin siirrettiin pikkurikoksista tuomittuja pakkotyövankeja, aluksi useita satoja, mutta määrä vähennettiin pian 30 - 50 mieheen linnoitusta kohti.

Venäläistä sotaväkeä Kymenlaaksossa

Uusien linnoitusten valmistuttua venäläisen sotaväen määrä Kymenlaaksossa kaksinkertaistui Turun rauhan jälkeiseen venäläiskauteen verrattuna. Ruotsinsalmesta muodostui Kronstadtin ohella merkittävä Venäjän Itämeren laivaston tukikohta. Ruotsinsalmen varuskuntarykmentin lisäksi merilinnoitukseen sijoitettiin tykistöä ja laivastoa. Vahvuus oli suurimmillaan 1700 - 1800-lukujen vaihteessa n. 10 000 miestä. Haminassa sotaväkeä lienee ollut noin 3 000, kun kaupungissa asui noin tuhat suomalaista.

Suuret linnoitustyöt muuttivat nopeasti sekä Kymenlaakson väestöä, että sosiaalista rakennetta. Ortodoksinen uskonto vakiintui. Haminassa ja Kymin pitäjässä venäläiset olivat 1790-1809 välisenä aikana jopa enemmistönä. Seka-avioliitot yleistyivät, arki muuttui monikansalliseksi ja pakotti suvaitsevaisuuteen. Rakennustyöt toivat tuloja suomalaisille, joita Venäjän armeija palkkasi joko suoraan työmaan liepeiltä tai kauppiaiden - suomalaisten tai venäläisten - välityksellä. Liikkuvuus lisääntyi ja toi tullessaan uusia kulttuurivaikutteita, mutta myös juurettomuutta, omaisuusrikoksia, juopottelua, prostituutiota ja moninaista hämärää puuhastelua. Linnoitustöiden kautta siirryttiin luontaistaloudesta rahatalouteen.

Krimin sodan aikaiset linnoitustyöt

Suomen liittäminen autonomisena suuriruhtinaskuntana Venäjään teki maalinnoitukset strategisesti tarpeettomiksi. Sen sijaan merilinnoituksia, Helsingin Viaporia ja Ahvenanmaan Bomarsundia rakennettiin ja uudistettiin. Myös Kotkan edustan vartiolinnaketta Fort Slavaa ja Loviisan Svartholmaa ylläpidettiin. Myös kaupunkilinnoituksia alettiin pitää sotilaallisesti vanhentuneina. Niiden asemesta ryhdyttiin rakentamaan kaupunkivaruskuntia ja kasarmeja mm Helsinkiin ja Hämeenlinnaan.

1800-luvun puolivälissä Krimin sodan vuoksi alettiin kuitenkin vielä linnoittaa. Sodan syy oli Venäjän ja Turkin välinen valtataistelu kuten niin monasti aiemminkin. Kesällä 1853 venäläiset valtasivat nimellisesti Turkille kuuluvat Tonavan ruhtinaskunnat, Moldovan ja Valakian. Lokakuussa alkoivat sotatoimet. Turkki, apunaan Ranska, Englanti ja myöhemmin myös Itävalta yrittivät estää Venäjän pääsyn Välimerelle.

Sota laajeni pohjoiseen Oolannin sodaksi. Kun Englannin ja Ranskan sotalaivat ilmestyivät Suomen rannikkovesille keväällä 1854, oli maassa sotilaallinen tyhjiö. Maan puolustus oli venäläisen sotaväen hallussa. Sen sijaan Nikolai I määräsi Suomen Kaartin Pietariin ja sieltä edelleen kukistamaan Puolan kapinaa.

Venäläistä sotaväkeä lisättiin eri puolille Suomea. Suomalaiset kokivat majoitus- ja kyyditysvelvoitteet rasitteeksi, mutta pitivät viisaimpana ryhtyä yhteisiin varustelutöihin vihollisten torjumiseksi. Pohjalahden tervaporvarit ja rannikkoseutujen asukkaat rakensivat venäläisen sotaväen kanssa kenttävarustuksia, kivestä ja hiekasta koostuvia tykkipattereita mm Kokkolassa, Vaasassa, Tammisaaressa ja Porvoossa. Turussa tykkipattereita rakennettiin laivaväylien varteen mm. Kalkkiniemeen ja Ruissaloon. Lisäksi venäläiset rakensivat pattereita Haminan linnoituksen eteläpuolelle.

Suurimmat linnoitustyöt tehtiin kuitenkin Helsingissä ja Viaporissa. Rantapattereita ja ruutikellareita rakennettiin kovalla kiireellä Ullanlinnalle, Punavuoreen, Hietalahteen ja Lapinlahteen. Kiireellä toteutettiin myös Viaporin linnoitustyöt, jotka muuttivat kokonaan saarten merellisen julkisivun. Etelä- ja länsirannoille rakennettiin yhtenäinen patteriketju, jonka kiviset perustukset katettiin turvepeitteisin hiekkakummuin. Patterit yhdistivät alkujaan erilliset Kustaanmiekan ja Susisaaren saaret. Myös Viaporin lähisaarten, Santahaminan, Vallisaaren ja Kuninkaansaaren etelärannoille rakennettiin tykkipatterit.

Krimin sodan aikainen linnoitustapa poikkesi täysin bastionilinnoituksesta. Viaporin ja lähisaarten tykkipatterit olivat maastoon sopeutettuja kenttävarustuksia, joskin pysyviksi tarkoitettuja. Tykit sijoitettiin turvepeitteisten patterikumpujen suojaan siten, ettei niitä voitu havaita mereltä katsottuna. Pattereilla ei ollut miehistökasematteja kuten bastioneissa. Niiden tiilestä tai luonnonkivestä holvattuihin tiloihin sijoitettiin ruutivarastoja ja ammuskomeroita.

Lisäksi haavoittuneita varten rakennettiin suuret sairaalat Hämeenlinnan Poltinaholle, Kouvolaan ja Tuusulan Hyrylään. Huoltoa varten rakennettiin majoitustiloja, muonamakasiineja ja muita varastoja Helsingin lisäksi sisämaahan.

Kesällä 1854 englantilais-ranskalainen laivasto ilmestyi Suomen vesille ja poltti Pohjanlahden rannikkokaupunkeja. Rahtilaivojen, satamien, tervahovien ja asuinrakennusten polttaminen oli suuri taloudellinen takaisku koko maalle. 10-16. elokuuta liittoutuneiden laivasto pommitti Bomarsundia ja tuhosi vielä keskeneräisen linnoituksen kokonaan.

Liittoutuneiden iskut kiihdyttivät varustelua erityisesti Helsingissä ja Viaporissa. Keväällä 1855 ryhdyttiin jo uusimaan ja vahvistamaan edellisenä kesänä rakennettuja pattereita. Tuloksena oli 12 kilometrin mittainen linnoitettu meririntama, joka alkoi Lauttasaaren länsipuolelta ja jatkui Jätkäsaareen, Hietalahden seuduille, Punavuorille, Harakkaan, Kaivopuiston kallioille ja Särkän saarelle. Viaporin itäpuolella patteriketju jatkui Vallisaareen, Kuninkaansaareen ja Santahaminaan. Itäistä sivustaa suojasi Matosaarella Laajasalon kaakkoispuolella 14 tykin patteri. Linnoitusten yhteydenpitoa varten rakennettiin Santahaminasta Hevossalmen kautta Laajasaloon ja Herttoniemeen sekä Lauttasaaresta Kaskisaaren, Lehtisaaren ja Kuusisaaren kautta Munkkiniemeen johtavat tiet. Lisäksi Helsingin ja Pietarin välille rakennettiin sähkölennätin.

Toukokuussa 1855 määrättiin Pihlajasaarista kaadettavaksi puut. Heinäkuussa määrättiin ajurit hyökkäyksen sattuessa kerääntymään poliisikamarille sotaväen avuksi siirtämään haavoittuneita Kaivopuiston ja Lapinlahden sidontapaikoilta sotilassairaaloihin. Samoin heinäkuussa valittiin miehet arvioimaan yksityisten omistamia aluksia, jotka oli määrä upottaa tarpeen tullen lähisalmiin reittien sulkemiseksi.

Elokuussa 1855 ilmestyi Viaporin edustalle 81 liittoutuneiden alusta. Kolme vuorokautta kestänyt pommitus alkoi 9. elokuuta ja sai aikaan suuria tuhoja linnoituksen rakennuksille. Loviisan edustalla liittoutuneet tuhosivat Svartholman ruotsalaisaikaisen linnoituksen, Kotkan edustan Fort Slavan linnakkeen ja nykyisen Kotkan paikalla olleen Ruotsinsalmen.

Vahinkoja ryhdyttiin korjaamaan nopeasti. Koko 1800-luvun lopun aina 1917 vallankumoukseen saakka Viaporin ja sen lähisaarten pattereita vahvistettiin sitä mukaa kun aseistus muuttui järeämmäksi. Ensimmäisen maailmansodan linnoitustöiden yhteydessä Viapori ja lähisaaret yhdistettiin Pietari Suuren merilinnoitukseen.

Linnoitusten merkitys vähenee

Kaakkois-Suomeen rakennetun Pietarin suojavyöhykkeen johdosta Käkisalmen ja Pähkinänlinnan linnoitukset menettivät merkityksensä jo 1800-luvun alussa (?) ja niihin sijoitettiin poliittinen vankila. Pähkinälinnan vankila toimi helmikuuhun 1917 asti. Kun Suomi liitettiin 1809 Venäjään, menettivät myös muut itärajan linnoitukset merkityksensä. Ne lakkautettiin Kronstadtin ja Viaporin merilinnoituksia lukuun ottamatta.

Lakkautettuihin linnoituksiin jäi jonkin verran sotilaallista toimintaa, mutta vain Haminaan ja Kyminlinnaan kokonainen varuskunta. Pietari, Viipuri, Käkisalmi ja myöhemmin myös Lappeenranta alkoivat kehittyä kaupunkivaruskuntina linnoituksen ulkopuolelle.

Käsisalmen ja Pähkinälinnan lisäksi Pietarin-Paavalin sekä Svartholman linnoituksiin sijoitettiin poliittisia vankeja. Lappeenrannassa toimi naisvankila. Käkisalmen uusi linnoitus muutettiin 1888-1910 mielisairaalaksi. Osittain linnoitukset jäivät armeijan varastokäyttöön tai kokonaan tyhjiksi. Yhteistä kaikille oli rappeutuminen.

Linnoituksista muistomerkkejä

1800-luvun lopulla suomalaiset alkoivat kiinnittää huomiota ennen kaikkea Viipurin linnan, Käkisalmen ja Olavinlinnan merkitykseen historiallisina muistomerkkeinä. Viipurilainen osakunta keräsi varoja Viipurin linnan kunnostukseen ja museotoimintaan. Linna avattiin yleisölle vasta vuoden 1917 jälkeen, silloinkin rajoitetusti, sillä se oli osittain sotilaskäytössä. Käkisalmea kunnostettiin 1887-1938 ja siellä alettiin pitää laulujuhlia 1880-luvulta alkaen. Olavinlinnan ensimmäiset kunnostustyöt käynnistyivät jo 1870-luvulla ja 1912 siellä järjestettiin ensimmäiset Oopperajuhlat laulajatar Aino Acktén aloitteesta.

Julkaistu 8.12.2005 klo 10.36, päivitetty 9.11.2017 klo 13.44