Teemu Mökkönen
Suurin osa nykyisistä kulttuuriympäristöistä rakentuu historiallisella ajalla syntyneiden tekijöiden (rakennukset, perinnebiotoopit, kulttuurimaisemat) varaan, vaikka joillain alueilla kulttuuriympäristöllä on selvästi esihistorialliset juuret. Esihistorian osuus maisemassa on ollut lähinnä lisäsyvyyden antaminen, eikä esihistoriallisten kohteiden kuten erilaisten asuinpaikkojen, kalmistojen ja löytöpaikkojen ole yksinään katsottu muodostavan kokonaista kulttuuriympäristöä.
Pattijoen Kastelli on Raahessa sijaitseva jätinkirkko, joka on kooltaan 60 x 35 metriä. Kastelli on Suomen ja Pohjois-Euroopan suurimpia kivikautisia rakennusmonumentteja, jonka sisään mahtuisi esimerkiksi Brittein saarten Stone Hengen kivikehä. Kuvassa näkyy liki puolet jätinkirkon kivisestä vallista. © Kuva: Teemu Mökkönen.
Esihistoriallisten kulttuuriympäristöjen tutkimus on ollut Suomessa vähäistä. Varsinkin kivikauden kulttuuriympäristön käsittely on ollut lähes olematonta. Näin siitä huolimatta, että Suomen neoliittisen kivikauden asumusten pohjat ja monumentaaliarkkitehtuuri yhdessä maankohoamisen kanssa luovat suureen osaan maata maailmanlaajuisesti ainutlaatuisen mahdollisuuden hahmottaa ja tutkia kivikauden kulttuuriympäristöjä.
Mistä osatekijöistä esihistoriallinen kulttuuriympäristö on rakennettavissa, ja miten käytettävissä oleva arkeologinen aineisto vaihtelee aikakausittain? Mistä kivikauden kulttuurimaisema muodostuu ja kuinka sitä on mahdollista tutkia?
Epäsuhtainen kulttuuriympäristö
Ihmisen ja luonnon vuorovaikutus on luonut kulttuuriympäristöä jo esihistoriallisella ajalla. Maankohoaminen sekä muutokset kulttuurissa, ilmastossa ja kasvillisuudessa ovat kuitenkin johtaneet siihen, että esihistoriallista kulttuurimaisemaa ei ole säilynyt samassa mielessä kuin vaikkapa 1800-luvun kulttuurimaisemaa.
Kulttuuriympäristöön sisältyvät kulttuurimaisemat, rakennettu kulttuuriympäristö eli rakennusperintö ja muinaisjäännökset, mutta eri osa-alueita painotetaan eri tavoin. Yleisesti ottaen Suomen kulttuuriympäristöstä käytävä keskustelu painottuu helposti sen nuorimpaan kerrostumaan, rakennettuun ympäristöön.
Esihistorialliset elementit (noin 9000 eaa.–1150/1300 jaa., esimerkiksi pronssi- ja rautakauden röykkiöhaudat) tunnustetaan kulttuuriympäristön vanhimmaksi osaksi, mutta niiden ei katsota yksinään muodostavan varsinaista kulttuurimaisemaa, vaan niitä pidetään vain historiallisella ajalla muotoutuneen kulttuurimaiseman vanhimpina osina. Suomen kulttuurimaisemissa painotus on selkeästi kulttuuriympäristön parhaiten säilyneessä ja nuorimmassa osassa, agraarissa maatalousmaisemassa, johon rautakauden talonpoikien kalmistot on helppo ujuttaa mukaan. Sen sijaan kivikauden asuinpaikan luonteva liittäminen osaksi historiallisen ajan kulttuuriympäristöä on jo huomattavasti vaikeampaa. Kivikauden suhteen ajatukset täytyykin asemoida aivan toisista lähtökohdista.
Kuinka tavoittaa kivikauden kulttuurimaisema?
Suomen jääkauden jälkeisessä luonnonkehityksessä on erityispiirteitä, jotka mahdollistavat vanhojen kulttuurimaisemien säilymisen aivan erityisellä tavalla. Itämeren pohjoisosan jääkauden jälkeinen ja yhä jatkuva maankohoaminen muuttaa ympäristöä jatkuvasti, mikä on maailmanlaajuisesti hyvin poikkeuksellinen ilmiö: meri väistyy, järvialtaat kallistuvat ja rantaviivan muutos ohjaa ihmistoimintaa uusille alueille. Maankohoaminen on jäsentänyt suuressa osassa Suomea jääkauden jälkeisen ihmistoiminnan eriaikaisille korkeustasoille. Näin historiallisen ajan ja kivikauden ihmistoiminta ovat ohjautuneet eri alueille, jolloin vanhimmat asutuksen merkit ovat säilyneet maastossa myöhemmän ihmistoiminnan koskemattomissa. Vasta vesivoimarakentaminen ja koneellinen metsätalous ovat muuttaneet tilannetta.
Suurinta ympäristön muutos on ollut voimakkaimman maankohoamisen alueilla. Esimerkiksi Pohjanmaalla kivikauden merenrantakohteet sijaitsevat kaukana nykyisestä rannasta, pääosin yli 35 metriä nykyistä merenpintaa korkeammalla sijainneilla rantavyöhykkeillä. Nämä alueet ovat hiekkapohjaista kangasmaastoa, jossa kivikaudella syntyneet rantamuodostumat ovat yhä nähtävissä, kuten myös kivikauden osin maahankaivattujen asumusten, ns. asumuspainanteiden, pohjat. Maankohoamisen seurauksena eri-ikäiset muinaiset rantatörmät ja maan pinnalle näkyvät, pinnanmuodoissa havaittavat kivikauden asumukset sijaitsevat eri korkeusvyöhykkeille. Tämä antaa mahdollisuuden tutkia asumusten muodon, koon ja maastoon sijoittumisen kehitystä suhteessa aikaan ilman laajoja arkeologisia kaivauksia tai kalliita radiohiiliajoituksia. Tilanne on maailmanlaajuisesti lähes ainutlaatuinen.
Kivikautisen asumuspainanteen rekonstruktio Ii-joen varressa Kierikkikeskuksessa. © Kuva: Teemu Mökkönen.
Maankohoamisen myötä kauas merenrannasta jääneitä rantavalleja kutsutaan fossiloituneiksi rantamuodostumiksi. Kun näihin liittyy vielä rantamuodostumien kanssa samanaikaisia maan pinnalla näkyviä ja paljain silmin havaittavia asumuksenpohjia, on käsissämme kokonainen sarja fossiloituneita eriaikaisia kulttuurimaisemia. Maan pinnalle näkyvien kivikauden jäänteiden lisäksi alueilta on löydettävissä muitakin aikansa kulttuuriympäristön elementtejä: Oulussa Iijoen varressa, entisen Yli-Iin kunnan alueella, tällaiseen maisemaan liittyy kaivauksin tutkittuja suolöytöjä. Paikalla on ollut puisia kalapatoja. Suomen suurimmissa joissa on yleisesti ollut kalapatoja käytössä vielä noin sata vuotta sitten.
Eteläisemmän Euroopan neoliittisen kivikauden isokokoiset rakennelmat – kuten isokokoiset asumukset, kylät, maavallit, kiviset ja puiset kehärakenteet ja kivistä rakennetut kammiohaudat – ovat olleet varsinkin 1990-luvulta alkaen suosittu tutkimuskohde nimenomaan kulttuuri- ja rituaalimaiseman näkökulmasta. Tämä olisi mahdollista Suomessakin, sillä maamme kivikauden isokokoisimmat asumuspainanteet ja ns. jätinkirkot (suurimmat pituudeltaan 40-60 metrin mittaisia, noin 3500–2500 eaa.) eivät oikeastaan jää koossa jälkeen eteläisemmän Euroopan neoliittisen kivikauden monumentaaliarkkitehtuurista.
Ennen etelästä levinnyttä nuorakeraamista kulttuuria (2900–2200 eaa.) Suomen neoliittinen kivikausi (noin 5200–1800 eaa.) kuului puhtaasti pohjoisella havumetsävyöhykkeellä vallinneiden itäisten kulttuurien piiriin, joiden on perinteisesti katsottu eroavan eteläisemmän Euroopan neoliittisista kulttuureista nimenomaan talousmuodoltaan: etelässä viljeltiin maata, pohjoisen metsävyöhykkeen elinkeinona olivat metsästys ja kalastus. 1990-luvun lopulta alkaen tämä käsitys on alkanut murentua, ja nykyisin todisteet huomattavan vanhoista maanmuokkaus- ja viljelyvaiheista lisääntyvät vähitellen. Tällä hetkellä Suomen vanhimmat todisteet maanviljelyn alusta ajoittuvat saviastioiden valmistuksen kanssa samaan aikaan, eli aivan neoliittisen kivikauden alkuun noin 5300–5200 eaa. Toistaiseksi todisteita on saatu vain siitepölyanalyyseista, joissa viljakasvien kuten ohran ja tattarin siitepölyjä on havaittu esiintyvän pitkien raivausjaksojen kanssa samanaikaisesti.
Suomen neoliittisessa kivikaudessa on nykytutkimuksen perusteella runsaasti sellaisia elementtejä, jotka käytännössä edellyttävät kulttuuriympäristöstä puhumisen myös kivikauden yhteydessä.
Saavuttamaton kulttuurimaisema?
Suomessa ei juuri puhuta esihistoriallisesta, saati kivikauden kulttuurimaisemasta. Todennäköisesti siihen löytyy monia syitä. Tilanne johtuu osin maamme poikkeavasta kulttuuri- ja luonnonympäristönkehityksestä verrattuna eteläisempään Eurooppaan. Suomen esihistoriallinen kulttuurimaisema on ollut aikoinaan olemassa, mutta sen tutkimus ja saavuttaminen on monin verroin vaikeampaa kuin jo olemassa olevien ja elementeiltään tunnettujen – perinnebiotoopit, maisema-alueet, rakennukset – kulttuurimaisemien tutkiminen.
Esihistoriallinen tieto on myös sirpaleista. Eri aikakaudet tunnetaan erilaisten ilmiöiden kautta, eikä esihistoriallisen ajan lopun maatalouskulttuurien tunnettu muinaisjäännöskanta anna juuri mahdollisuuksia kulttuuriympäristön rekonstruointiin kuin poikkeustapauksissa. Siinä missä kivikausi tunnetaan asuinpaikkojen pohjalta, metallikausien tietämys perustuu pitkälti hautalöytöihin. Maatalouden olemassaolo metallikausien aikana (noin 1800 eaa. alkaen) on ollut jo pitkään itsestäänselvyys, mutta pelkkien hautalöytöjen pohjalta rautakauden kulttuuriympäristöstä puhuminen on vaikeaa.
Kivikauden monumentaaliarkkitehtuuria, esimerkkinä Virolahden Meskäärtyn kolmihuoneinen asumus, jonka jäljellä oleva osa on kooltaan noin 35 x 20 metriä. Kohteen asutus- ja rakennusvaiheet ajoittuvat 3500–2900 eaa. © Kuva: Teemu Mökkönen.
Kivikauden osalta koko termi kulttuurimaisema tai kulttuuriympäristö on puuttunut lähes kokonaan Suomessa käytetystä sanavarastosta. Poikkeuksena Pohjanmaan suurikokoisten kivikauden kivirakennelmien on mainittu luoneen aikansa kulttuurimaisemaa, ja Satakunnan kulttuurimaiseman muotoutumisen on päätelty alkaneen jo kampakeraamisella ajalla. Aiheen käsittely on toistaiseksi ollut pintapuolista – vain ajatuksia aiheesta tai aiheen lähestymistä esimerkiksi siitepölyanalyysien kautta – ja kokonaisvaltaisempi tutkimus, jossa liikuttaisiin todellisessa paikassa yhdistäen sekä arkeologista että luonnontieteellistä aineistoa, odottaa vielä tekijöitään.
Yleisesti kulttuurimaisema liitetään kivikautta nuorempiin maatalouskulttuureihin. Taustalla elää todennäköisesti jo vanhentunut ajatus, jonka mukaan kivikauden ihminen oli puhtaasti metsästäjä-keräilijä joka ei juuri muokannut luontoa. Kuitenkin neoliittisella kivikaudella maisemaa on luotu niin rakentaen kuin ympäristön kasvillisuutta muokkaamalla. Lisäksi kivikauden näkyvin asutushistoriallinen elementti, vielä nykyisinkin maanpinnalle näkyvät asumusten pohjat eli ns. asumuspainanteet, löydettiin laajemmin vasta 1990-luvulla. Ehkä tämän takia aihepiiriin liittyvä tutkimus ei ole vielä ehtinyt kulttuurimaisemaan saakka, sillä kaikki perusasiat, kuten asumusten ajoitus ja niihin liittyvä materiaalinen kulttuuri, ovat lähempänä arkeologian ydintä ja siksi selvitettävä ensin.
Kohti kivikauden kulttuurimaisemaa
Suomessa on luonnonympäristön kehityksen ansioista poikkeuksellisen hyvät mahdollisuudet hahmottaa ja tutkia kivikautista kulttuurimaisemaa. Eriaikaiset asuinpaikat jakautuvat kauniisti eri korkeusvyöhykkeille perääntyvän rantalinjan mukana, minkä seurauksena Suomessa on runsaasti fossiloituneita kivikautisia kulttuurimaisemia, joita ei muualta maailmasta ole löydettävissä. Käytännössä Suomessa on useita paikkoja, joissa kivikaudelta säilyneet ihmisen tuottamat rakenteet ja muinaisrantamuodostumat yhdessä muiden arkeologisten löytöpaikkojen kanssa muodostavat sarjan esihistoriallisia kulttuurimaisemakokonaisuuksia.
Suomen kivikauden säilyneet kulttuurimaisemat ovat maailmanlaajuisesti harvinaisuus, jonka tutkimuspotentiaali on vielä hyödyntämättä. Jotta saataisiin käsitys siitä, millainen kulttuuriympäristö on ollut sekä itse asuinpaikalla että lähiympäristössä, luonnontieteelliset analyysit ovat tarpeen. Jo olemassa olevan tutkimusaineiston perusteella on syytä olettaa, että vakituisen asuinpaikan ympäristössä ihmisen vaikutus alueen kasvillisuuteen on usein ollut huomattavaa. Neoliittinen ihminen loi kulttuurimaisemaa myös Suomessa: raivasi metsää ja rakensi tavallisten asumusten lisäksi myös kooltaan monumentaalisia rakennelmia.
Lähteitä
Alenius, T., Mökkönen, T. & Lahelma, A. 2013. Early Farming in the Northern Boreal Zone: Reassessing the History of Land Use in Southeastern Finland through High-Resolution Pollen Analysis. Geoarchaeology: An International Journal 28 (2013), 1–24.
Mökkönen, T. 2010. Kivikautinen maanviljely Suomessa (with English summary ‘Neolithic cereal cultivation in Finland’). Suomen Museo 2009, 5–38.
Mökkönen, T. 2011. Studies on Stone Age Housepits in Fennoscandia (4000 – 2000 cal BC). Changes in ground plan, site location, and degree of sedentism. Unigrafia, Helsinki. 260 s.
Okkonen, J. 2003. Jättiläisen hautoja ja hirveitä kiviröykkiöit – Pohjanmaan muinaisten kivirakennelmien arkeologiaa. Acta Universitatis Ouluensis Series B Humaniora, 52. Oulun yliopisto, Oulu. 302 s.
Opetus- ja kulttuuriministeriö & Ympäristöministeriö 2014. Kulttuuriympäristöstrategia 2014–2020. Valtioneuvoston periaatepäätös 20.3.2014. Opetus- ja kulttuuriministeriö & Ympäristöministeriö, Helsinki. 29 s.
Pesonen, P. 2002. Semisubterranean houses in Finland – a review. In H. Ranta (ed.), Huts and Houses. Stone Age and Early Metal Age Buildings in Finland. Finnish National Board of Antiquities, Helsinki, 9–41.
Salo, U. 1997. Ihmisen jäljet Satakunnan maisemassa. Kulttuurimaiseman vuosituhannet. SKS, Helsinki. 125 s.
Seppälä, S.-L. 2006. Perinnemaisemien yhteys varhaiseen asutus- ja maankäyttöhistoriaan. Suomen ympäristö 1/2006. 112 s.