Hyppää sisältöön

Malliksi maaseudulle – säätyläiset, rakennuskulttuurin edelläkävijät

Irma Lounatvuori

Laajaa peltoaukeaa halkoo suora puukujanne ja viljelymaisemasta kohoaa vanhojen jalopuiden tuuheita latvuksia ja kookkaiden rakennusten kattopintoja. Ohikulkija aavistaa, että alueella on kartano. Vuosisatoja samalla paikalla asuminen, rakentaminen ja uudistaminen, raivaaminen ja maanmuokkaus ovat luoneet ympäristöjä, jotka ovat kuuluneet yhteiskunnan ylimmälle säädylle.

Fagervik.
Fagervik. © Kuva: Erkki Härö, Museovirasto.

Purjehduskelpoiset merireitit, sisävesistöjen kulkuväylät ja Turusta Viipuriin johtanut Suuri Rantatie ovat määränneet kartanoiden sijoittumisen. Vanhin suomalainen kartanovyöhyke keskittyy merenrannikoille itäiseltä Uudeltamaalta Kalannin seuduille sekä Vanajaveden reitin rannoille Hämeen linnan vaikutuspiiriin. Omaperäinen kartanovyöhyke on Savon sydämessä Joroisten, Juvan ja Rantasalmen pitäjissä, joista Rantasalmen kadettikoulun upseeristo hankki maaomaisuutta.

Kruunun korkeita virkoja hoitaneet säätyläiset rakensivat 1700-luvun lopulla ja 1800-luvun alussa rintamaiden kartanoihin verrattavia kartanomaisia hoveja Pohjois-Karjalaan, jossa ei ole ollut varsinaista kartanolaitosta. Rautaruukkeja perustettiin 1600-luvulta lähtien ennen muuta Uudenmaan rannikon lähellä olevien koskipaikkojen äärelle, ja niitä rakennettiin ja viljeltiin kartanotalouden mukaisesti. Patruunan asuinympäristöä kuvattaessa onkin tapana puhua ruukinkartanoista.

Kartanoon kuuluu monia rakennuksia ja puutarha

Kartanon keskeinen rakennuskanta koostuu maisemallisesti parhaalle paikalle sijoitetusta miespihasta, jonka tärkein rakennus on rakentamisaikansa arkkitehtuurin viimeisimpiä uutuuksia edustava päärakennus. Kartano on aina ollut maatalouteen kiinteästi liittyvä tuotantoyksikkö, joka on edellyttänyt runsaasti rakennuksia, talleja, navetoita, härkätalleja, sikaloita, vasikkasuojia, kanaloita, rehuvarastoja, kalustovajoja, ratashuoneita ja renkitupia ja työväen asuintiloja. Ne muodostavat asuinpihasta syrjässä olevan monilukuisen ja tiiviin, kauas erottuvan rakennusryhmän.

Kolkin kartano
Kolkin kartano. © Kuva: Olli Cavén, Museovirasto.

Kartanot ovat olleet aina merkittäviä edelläkävijöitä ja vaikuttajia. Omistajilla on vaurautensa ja suorien ulkomaisten kontaktiensa ansiosta ollut muita paremmat edellytykset seurata uutuuksia, olipa kyse arkkitehtuurin muutoksista, sisustustyyleistä tai tapakulttuurista, peltojen vuoroviljelystä tai kesannoinnista, salaojituksesta tai juuston valmistuksesta, keittiöpuutarhoista ja puistotaiteesta. Kaikki se on vaikuttanut kulttuurimaiseman kehitykseen.

Vaikka kartanon säätyläisväki ei suoranaisesti seurustellutkaan paikkakunnan talonpoikien kanssa, levisivät tiedot uutuuksista rakentajien, käsityöläisten, päivätyöläisten ja huonepalvelijoiden välityksellä ympäristön asukkaille, jotka parhaimpansa mukaan sovelsivat vallalla olleita muoteja ja tapoja omaan asuinympäristöönsä.

Puutarhat ovat kiinteä osa kartanokulttuuria, puutarhataiteen vanhimmat ja merkittävimmät esimerkit on nähtävissä kartanoitten ympäristössä. Historiallinen valikoima ulottuu aina hyödyn ajan geometrisistä ruutupuutarhoista luonnonmukaisuutta korostaviin maisemapuistoihin ja 1900-luvun alussa virinneeseen mannermaiseen puutarhasuunnitteluun.

Ruukinkartanoita suunnittelivat parhaat arkkitehdit

Ruukinkartanot tuovat omaperäisen lisänsä kartanokulttuuriin ja kartanorakentamisen monimuotoisuuteen. Rakennustaiteellisesti merkittävimmät ruukinkartanot ovat rautaruukkien taloudelliselta kukoistuskaudelta 1700-luvulta. Ruukinalueilla voi yhä tunnistaa niiden toiminnallisen ja sosiaalisen hierarkian mukaan järjestäytyneen rakentamisen.

 Tuotantorakennusten monenkirjava ryhmä on vesivoiman tuntumassa ja työväen asunnot nauhana ruukinkadun varrella tai siroteltuna metsän ja pellon polvekkeisiin. Patruunan asuinkartano on rakennettu loitommalla pajojen ja sahojen melusta. Päärakennus pihapiireineen ja puistoineen muodosti seudun muusta rakentamisesta poikkeavan, aikanaan ylellisen ympäristön, jolla patruuna viesti ruukkinsa vauraudesta ja menestyksestä.

Päärakennuksia ja puistoja suunnitellessaan ruukinpatruunat seurasivat arkkitehtuurin viimeisimpiä uutuuksia, ja kustannuksia kaihtamatta he pystyivät käyttämään kotimaan parhaita suunnittelijoita tai Ruotsissa tunnettuja arkkitehteja. 1700-luvun lopulla rakennettujen Fagervikin, Teijon, Björkbodan ja Mustion ajanmukaisten ruukinkartanoiden piirustukset sai tehtäväkseen Tukholmasta Turkuun muuttanut muurarimestari C.F. Schröder. Fiskarsin uuden päärakennuksen viimeistelyssä ja Orisbergissa ruukinkirkon suunnittelussa puolestaan käännyttiin C. L. Engelin puoleen.

1900-luvulla, jolloin perinteinen raudantuotanto oli lakannut ja alueilla siirrytty uudenaikaiseen teollisuustuotantoon, ruukinkartanot monesti eriytyivät, mutta jatkoivat maantalouteen perustuvaa kartanotalouttaan.

Kartanoille kokonaissuunnitelmia 1900-luvun alussa

Valtaosa säilyneistä kartanorakennuksista on peräisin 1800-luvun alkupuolelta, mutta merkittäviä esimerkkejä on 1700-luvun jälkipuoliskolta, taloudellisen ja kulttuurisen nousun ajalta. Kartanoiden rakennuskanta on kasvanut spontaanisti tarpeen mukaan ja muodostuukin yleensä hyvin eri-ikäisistä rakennuksista.

1900-luvun alussa tapahtuneesta taloudellisesta noususta ja maatalouden suurtuotannosta kertovat kartanot, joissa rakennuskanta uudistettiin kokonaissuunnitelman mukaisesti ja järjesteltiin lähes kaupunkimaisen asemakaavallisen suunnitelman mukaan. Sommittelu korostaa edustusfunktiota.   Suunnittelijoina toimivat usein maan johtavat teollisten ympäristöjen arkkitehdit ja johtavat puutarha-arkkitehdit Bengt Schalin tai Paul Olsson. Näiden kartanoiden luonne on tyystin erilainen kuin 1800-luvulla rakennettujen sulkeutuneiden, yksityisyyttä korostaneiden vanhojen aatelisten asumakartanoiden.

Kartanot kertovat tyylihistoriaa

Viurilan kartano
Viurilan kartano. © Kuva: Museovirasto.

Kartanoiden rakennukset tarjoavat kirkkojen ohella mitä parhaimman materiaalin, kun halutaan luoda katsaus eri vuosisatojen rakentamiseen ja arkkitehtuurissa tapahtuneisiin tyylimuutoksiin. Ne välittävät meille käsityksen kustavilaisen kauden makumieltymyksistä, autonomian ajan klassisismista, 1800-luvun lopun tyylien sekoittamisesta tai itsenäisyyden ensi vuosikymmenten "kartanotyylin“ etsinnästä. Monet kartanoiden päärakennuksista ovatkin suomalaisen arkkitehtuurin merkkiteoksia ja huolellisesti suunnitellut kartanoalueet rakennuksineen ja puistoineen rakennustaiteellisia kokonaistaideluomia.

Kartanoiden elämä hiljenee

Yhteiskunnallisissa oloissamme sotien jälkeen tapahtunut murros ja 1940-luvulla toimeenpantu maanjako aiheuttivat 1960-luvulle tultaessa sen, että suuri osa vanhoista herraskartanoistamme on menettänyt suurmaanomistukseen pohjautuneet edellytyksensä pitää yllä usein suurilukuista ja suurellisesti toteutettua rakennuskantaa.

Elämä kartanoilla on hiljentynyt, työväkeä ei enää ole, vanhat karjarakennukset ovat jääneet tyhjiksi karjatalouden lakattua, vanhat talousrakennukset eivät sovellu suurten maatalouskoneiden suojiksi. Aitat ja ladot seisovat tarpeettomina. Taloudellisen perustan muuttuessa valitettavan suuri osa historiallista kartanokulttuuria jäänyt hoidotta ja päässyt rappeutumaan tai hävinnyt kokonaan.

Kartanotalouden monihenkisen työväen pihapiirissä olevissa asuintaloissa, torppareiden ja mäkitupalaisten syrjäisemmissä metsäsaarekkeissa ja peltojen reunoilla olevissa pienissä mökeissä ei enää asu kartanon väki, vaan ne ovat siirtyneet kesämökeiksi ja vapaa-ajan asunnoiksi.

Kaupunkien lähellä sijainneiden kartanoiden maat ovat joutuneet uusien lähiöiden, markettien ja moottoriteiden rakennusmaaksi. Moni kartanoista, joissa kartanotalouden aikaisesta rakennuskannasta vain päärakennus irrallisena historiallisena muistumana on tallella, on muuttunut hotelliksi ja lomanviettopaikaksi tai pitokartanoksi ja juhlahuoneistoksi.

Kartanokulttuurin vaikutukset ovat kuitenkin vielä nähtävissä vahvana agraarimaisemassa ja rikastuttamassa rakennetun ympäristömme monimuotoisuutta. Suuri osa kartanoista on edelleen aktiivisia maanviljelystiloja, joista kiitettävän monet suurten tilakokojensa ja metsäomaisuuksiensa turvin voivat myös huolehtia kartanon historiallisesta rakennuskannasta ja ympäristöstä, jossa vuosisatainen työ ja kulttuuri yhä vahvana heijastuvat.

Papisto muokkaa ympäristöä

Kartanot ovat olleet omistajiensa luomuksia. Sen sijaan sotilasvirkatalot ja kirkolliset virkatalot, pappilat, rakennettiin valtiovallan ohjauksessa ja säädösten perusteella. Niillä on ollut huomattava vaikutus maaseudun rakennuskulttuurin edistäjinä. Virkatalot ovat olleet omavaraisia maanviljelystiloja, monesti mallitiloja koko pitäjän talonpoikaisväestölle ja torppareille. Sotilasvirkatalot rakennettiin Tukholmassa laadittujen mallipiirustusten mukaan vastaamaan upseeriston hierarkiaa ja virkatalon haltijan säädyn mukaista asumistasoa.

Pappiloiden rakentamisessa noudatettiin säätyläiselle sopivaa rakentamistapaa, mistä syystä monet pappilat ovat kirkonkylän ja pitäjän komeimpia ja ajanmukaisimpia rakennuksia. Sotilasvirkatalojen ja pappiloiden rakennuskanta koostui kartanoiden tapaan lukuisista karja- ja talousrakennuksista ja ympäristö puutarhasta ja kulttuurimaisemaksi kehittyneistä pelloista. Sotilasvirkataloista tuli vuokraajien hoitamia tiloja ruotujakoisen armeijan lakkauttamiseen 1800-luvun alussa. Moni virkatalo muodostaa itsenäisyyden ajan alussa perustetun oppilaitoksen tai sosiaalihuoltolan historiallisen ytimen.

 Pappilat ovat menettäneet erityisasemansa kyläyhteisössään, kun papiston palkkausperusteissa ensin 1900-luvun alussa ja myöhemmin 1970-luvulla tapahtuneet muutokset johtivat siihen, että maanviljely pappilan pelloilla lakkasi ja kirkkoherra perheineen muutti pappilasta omakotitaloon. Pellot on kaavoitettu kasvavien keskustojen tonttimaaksi, talousrakennukset yksi toisensa jälkeen purettu ja vain harvassa pitäjässä pappila on säilynyt seurakunnan paimenen asuntona.

Monessa kirkonkylässä pappilan päärakennuksen ohella vanhinta rakennuskantaa edustavat kunnallisen itsehallinnon myötä, 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alkukymmenillä rakennetut virkamiessäätyläisten talot. Ne ovat kunnanlääkäreiden, apteekkarien, nimismiesten, eläinlääkärien, pankinjohtajien kirkonkylien parhaille maisemapaikoille rakennuttamia virkataloja. Nämä uudenaikaiset, huvilamaiset tai 1920-luvun klassismin aiheita korostavat talot rakennettiin joissain tapauksissa tyyppipiirustusten mukaan, mutta usein yhteiskunnallisen aseman merkiksi pystytetyt talot olivat arkkitehtien käsialaa. Niiden välityksellä rakentamisen uutuudet ja tyylit levisivät kirkonkyliin, joissa yleisesti vielä noudatettiin talonpoikaista rakentamistapaa.

Julkaistu 16.1.2006 klo 13.04, päivitetty 11.11.2017 klo 13.25