Miikka Kurri
1900-luvun alussa huvilaelämä hulppeine puitteineen oli mahdollista vain pienelle osalle väestöä, mutta vuosisadan jälkipuoliskolla uudentyyppisistä kesämökeistä tuli koko kansan unelma. Vapaa-ajan asuntojen suosion taustalta löytyy monia yhteiskunnallisia syitä kuten kaupungistuminen, ansiotason nousu, vapaa-ajan lisääntyminen, kulkuyhteyksien parantuminen ja autoistuminen. 1930-luvulla alkanut loma-asumisen kulttuurin muutos nosti pääosaan ulkoilmaelämän ja toi uudentyyppiset edulliset vapaa-ajan asunnot yhä useampien ulottuville. Nykyisin maassamme on liki puoli miljoonaa vapaa-ajan asuntoa, joiden kirjo ulottuu pienistä saunamökeistä, vanhoihin maalaistaloihin sekä loistokkaisiin ja hyvin varusteltuihin kakkosasuntoihin.
1930-luvun vaatimattomilla kesämökeillä vietettiin paljon aikaa ulkosalla. © Kuva: Etelä-Karjalan museo.
Ylellinen huvilaelämä yksinkertaistui
Puutarhanhoidosta tuli suosittua kesäpuuhaa ja monen mökin pihalla kukoisti pieni hyötytarha. © Kuva: Soile Tirilä, Museovirasto.
Jo 1900-luvun alussa oli huviloiden rinnalla vaatimattomampaakin kesäasutusta. Muutamilla paikkakunnilla oli teollisuustyöväellä omia palstoja, joille saatettiin rakentaa pieni kesämaja ulkoilun, palstaviljelyn tai kalastuksen tukikohdaksi. Varsinaisen kesähuvilan omistaminen oli kuitenkin varakkaan yläluokan etuoikeus.
Maailmansotien välisen ajan modernisaatio ja demokratisoituminen heijastuivat myös huvilaelämään. Huvila-arkkitehtuuri pelkistyi ja ulkoisten puitteiden sijaan kesäelämässä korostuivat keskiluokkaiset perhearvot, urheilu, ulkoilu ja puutarhanhoito. Uudet vaatimattomammat kesäasunnot edustivat paitsi uutta arkkitehtuuria ja elämäntapaa myös demokratisoituvan, keskiluokkaistuvan ja kaupungistuvan yhteiskunnan ihanteita.
Varhaisimmissa kesähuviloissa asuttiin koko lämmin kesäkausi, ja kaupunkikoti jätettiin siksi aikaa tyhjilleen. 1920–30-luvun vaihteesta alkaen yleistyi uudenlainen mökkikulttuuri, jolloin loma-asunnolla oltiin lyhyempiä aikoja kerrallaan esimerkiksi iltaisin ja viikonloppuisin. Uusia kesäasuntoja kutsuttiinkin viikonloppu-, lauantai-, kesä- ja urheilumajoiksi.
Mökkikulttuurin muuttuessa pienissä ja vaatimattomissa viikonloppu- tai kesämajoissa saatettiin pistäytyi vain päiväseltään. © Kuva: Etelä-Karjalan museo.
Mökkielämän muutokset näkyivät myös rakennusten ulkoasussa. Kesäasumusten ei tarvinnut enää olla suuria, kalliita ja koristeellisia, vaan vaatimattomammalla ja halvemmallakin selvisi. Pienimmissä mökeissä ei tarvittu muurattua tulisijaa ja ne voitiin pystyttää betonipaalujen varaan. Aikakauden uudet rakennustavat ja -materiaalit toivat oman uuden lisänsä mökkien ulkoasuun. Rakennuslevyillä vuoratut lautarakenteiset pikkumökit toivat mieleen jo aikaisemmin Suomeen rantautuneet siirtolapuutarhamökit.
Viikonloppumajoissa vietettiin ulkoilmaelämää
Uusia kesämökkityyppejä kehitettiin myös arkkitehtuurikilpailujen avulla. Varhaisin lienee ollut aikakauslehti Aitan järjestämä suunnittelukilpailu, jonka tulokset julkaistiin kirjana: ”Halpoja kesäasuntoja: Aitan piirustuskilpailussa v. 1928 palkitut ja lunastetut ehdotukset”. Kilpailuun osallistuivat monet uuden polven arkkitehdit, kuten Alvar Aalto, Hilding Ekelund ja Erik Bryggman. Vuonna 1932 julkaistiin Enso-Gutzeit Oy:n järjestämän arkkitehtikilpailun tulokset ”20 Lauantaimajaa”, jossa näkyi korostetusti pyrkimys kehittää uutta rakennustyyppiä funktionalismin periaatteiden mukaan.
Stockmann esittelee vuoden 1936 kuvastossaan erilaisia lomarakennuksia ja mökkejä. Mukana on sekä perinteisä malleja että modernimpia kesäasuntoja.
1920–30-luvun mallipiirustuksista löytyi sekä pulpettikattoisia moderneja pikkuhuviloita että perinteisiä satulakattoisia mökkejä. Rakennusten suhdetta maastoon ja ilmansuuntiin pidettiin tärkeänä. Pienimmissä huvilamalleissa oli usein vain yksi huone, jossa oli pieni oleskelutila, keittonurkkaus ja verhoilla eroteltu makuusoppi. Kahdenkymmenenviiden neliömetrin alaan saattoi mainiosti sijoittaa kaiken mitä 4-5 hengen perhe tarvitsi muutamaksi päiväksi. Uusille kesäasumuksille ei enää haluttu palvelusväkeä, eivätkä he olisi sinne mahtuneetkaan. Vaikka 1930-luvun viikonloppumajoja ei suunniteltukaan pitkäaikaiseen asumiseen, myös monissa pienissäkin kesäpaikoissa vietettiin pitkiä loma-aikoja varhaisemman huvilaelämän tapaan.
Pula-ajan mökit kohosivat talkoovoimin
Sotien jälkeen huviloiden rakentaminen lisääntyi voimakkaasti ja yhä useammin loma-asuntoa sanottiin huvilan sijaan mökiksi. Vuosien 1940-1960 välillä kesäasuntojen määrä nousi 21 000:sta 88 000:een. Uusia kesämökkejä alkoi kohota yhä useammalle rannalle, mikä aiheutti paikoin suuria maisemallisia muutoksia. Kesämökin sai pystyttää aivan rantaviivaan, sillä rakentaminen ei ollut samalla tavalla säädeltyä kuin nykyään. 1940–50-luvulla vallitsevaksi huvilatyypiksi vakiintuivat pienet saunamökit ja viikonloppumajat.
1950-luvun kesämökin keittiössä keitettiin puuhellalla. © Kuva: Soile Tirilä, Museovirasto.
Sotia seurannut materiaalipula ohjasi perinteiseen puurakentamiseen. Talonrakentaminen kuului vielä jokamiehen taitoihin ja mökki rakennettiin usein omin voimin talkooporukalla. Rakennustarvikkeet saatiin yleensä omalta tontilta tai lähimetsästä. Tupakka-askin kanteen raapustetut piirustukset ohjasivat rakentamista mallipiirustusten ja ensimmäisten valmismökkien ohella. Mökkirakentaminen oli villeintä heti sotien jälkeen, jolloin kesäkoti saatettiin kasata linja-auton koreista tai siirtämällä mökkitontille vanhoja kioskeja.
Kesäasumiseen liittyi myös romantisoiva suhde suomalaiseen agraariin menneisyyteen. Mökkisisustuksissa tulivat muotiin hirsi- ja paneelipinnat, seinänvieruspenkit, pirttikalusteet ja vanhat esineet. Kansanomaista rakennustapaa romantisoivat piirteet näkyivät esimerkiksi hirsirakenteisissa saunamökeissä ja luhtiaittaa muistuttavissa kesämökkityypeissä. Kesäkodin pihapiiriin saatettiin siirtää vanhoja hirsirakenteisia piharakennuksia.
Raumalaista kesämökkiä rakennetaan 1950-luvulla. © Kuva: Rauman museo.
Vaatimattomissa puitteissa kuvastui moderni luonnonläheinen kesämökkeily primitiivisimmillään. Menneisyyttä romantisoivan mökkielämän oli tarkoitus virkistää kiireisen ja modernin kaupunkielämän vastapainona. Aikakautta leimasi yksinkertainen mökkeily vaatimattomissa puitteissa öljylampun valossa, luonnon keskellä. Heti sotien jälkeen kesämökkeilyssä korostui myös pienimuotoinen puutarhaviljely käytännön tarpeiden sanelemana. Tältä ajalta monien suurten ikäluokkien lasten mieliin on piirtynyt kuva kesämökeistä ”työsiirtoloina”.
Kesämökillä vaalitaan suhteita luontoon
1960-luvun mökkimainoksessa on nostalginen tunnelma.
1960-1970-lukujen aikana kesämökkien määrä lisääntyi rajusti ja vuonna 1980 Suomessa tilastoitiin olevan 250 000 mökkiä. Elintaso kohosi ja maa kaupungistui, henkilöautojen määrä alkoi kasvaa nopeasti1960-luvun alussa ja samalla siirryttiin vaiheittain viisipäiväiseen työviikkoon. Vapaa-ajan asumiskulttuuri sopi hyvin kaupungistuvan Suomen luonto- ja maaseutusuhteen ylläpitoon. Kaupungistuminen toi lisää potentiaalisia mökinostajia ja monille tarjoutui mahdollisuus hankkia kesäpaikka entiseltä kotiseudulta. Usein kesämökiksi otettiin suvun vanha maatila tai vanha asuinrakennus saaristossa. Kotiseutumökeistä tuli nostalgisia paikkoja, joissa jokaisella esineellä ja paikalla oli oma tarinansa kerrottavana.
Veden läheisyys on monille mökkiläisille tärkeää. © Kuva: Soile Tirilä, Museovirasto.
1960–70-luvuilla mökkirakentaminen oli kirjavaa ja talotehtaat ja hirsiveistämöt toivat markkinoille lukuisia mökki- ja saunamalleja. Romantisoivan hirsirakentamisen rinnalla yleistyivät matalat yksikerroksiset, ajan modernia asuntorakentamista heijastelleet huvilamallit. Vaatimattoman mökkielämän rinnalla lomakodeilta alettiin myös vaatia väljempiä ja mukavampia puitteita, joissa saattoi viettää aikaa ympärivuotisesti. Uutta tekniikkaa, kuten sähkökiukaita ja kauko-ohjattavia lämmitysjärjestelmiä, tarjottiin myös lomakotien varusteiksi. Aikakauden erikoisuuksia olivat uudentyyppisistä materiaaleista toteutetut rakennuskokeilut, joista tunnetuin lienee arkkitehti Matti Suurosen suunnittelema ”Futuro”.
Mökeistä talviasuttaviin kakkosasuntoihin
Koristeelliset yksityiskohdat ovat taas suosiossa. © Kuva: Marja Sahlberg, Museovirasto.
Viime vuosikymmenten aikana kesämökkien määrä on kaksinkertaistunut ja vuonna 2000 kesäasuntojen määrä oli jo 450 000. 1980-luvun nousukauden myötä palasivat muotiin suuret mukavuuksin varustetut hirsihuvilat. Uusista kesämökeistä valtaosa valitaan talotehtaiden hirsihuvila- ja saunamökkimallistoista. Kesämökkien tekninen varustetaso on kohonnut 1980-luvun lopulta lähtien, ja useimmat uudet vapaa-ajan asunnot varustetaan ympärivuotisesti asuttaviksi kakkoskodeiksi. Varhaisempaan mökkeilyyn liittyvä vaatimattomuus ja yksinkertaisuuden korostaminen on karissut pois. Uusvanhoja hirsihuviloita saattavat koristaa esimerkiksi 1900-luvun alun huvilarakennuksista vapaasti lainatut tyylipiirteet. Suurten lomakotien rakentaminen onkin tavallaan paluuta sadan vuoden takaiseen huvilaelämään, jossa kaupunkikodin ja kesäasunnon välinen ero ei talouden ylläpidon ja varustetason kannalta ollut kovin suuri.