Hyppää sisältöön

Kestikievari – paikka lähdön ja perillepääsyn välillä

Jouko Heinonen

"Majatalo l. kestikievaritalo, paikka, missä matkustajat (myös postinkuljettajat) saavat maksua vastaan kyytihevosen lähimpään majataloon sekä ruokaa ja majaa. Kyytimaksusta säädetään kyydinpitoa koskevassa asetuksessa. Ruuan- ja majanmaksu taas on suoritettava maalla kuvernöörin ja kaupungissa maistraatin vahvistaman taksan mukaan." (Tietosanakirja 1913.)

Matkan tekeminen on tavallisuudesta poikkeava, monesti eksoottinen tapahtuma. Suuri osa fantasiakirjallisuudestakin perustuu matkan tekemiseen ja yöpymiseen poikkeavissa oloissa, jotka muistuttavat käsityksiämme keskiajan elämästä ja tuon ajan maaliikennejärjestelmästä – kestikievari- ja kyytilaitoksesta.

Valtiollisen kyyti- ja kestitysjärjestelmän synty

Ruotsin valtio alkoi 1200-luvun lopulla järjestellä ihmisten, viestien ja tavaroiden kulkemista. Kruunu oli kiinnostunut omasta kyyti- ja kestitysjärjestelmästä, ja 1400-luvun alussa järjestelyt määrättiin nimismiesten vastuulle talonpoikien avustuksella. Kirkko järjesti omien asioidensa kulun pappiloiden varaan. Vaikka kyyditys- ja kestitysvelvollisuus koski vain virka-asioita, vaativat säätyläiset jatkuvasti laittomia ilmaispalveluja. Pakkokestitys kiellettiin virallisesti useaan otteeseen, ensimmäisen kerran vuonna 1441.

Kuninkaat alkoivat jo 1300-luvulla antaa määräyksiä majapaikan, ruuan ja juoman tarjoamisesta maksua vastaan matkustajille ja tavernoiden perustamisesta yleisille teille. Kalmarin unionin aikaan 1400-luvulla vahvistetun kuningas Kristofferin maanlain mukaan kihlakunnantuomari oli velvollinen huolehtimaan tavernoiden ja kyytirättärien, syrjäseutujen kyyditysvirkamiehien, asettamisesta teiden varsille.

Kustaa Vaasakin joutui 1500-luvulla useaan otteeseen kieltämään laittoman kyydityksen ja kestityksen vaatimisen. Maksullisia palveluja oli runsaasti saatavilla: Suomessa oli 1550-luvulla virallisten tavernoiden ohella 238 yksityistä maakrouvia ja 192 merikrouvia. Niiden määrää pyrittiin rajoittamaan, kun juopottelu kirkonmäellä jumalanpalvelusten jälkeen yleistyi, mutta monet papitkin harjoittivat kirkolla oluenmyyntiä.

Kun matkantekoon meni aikaa, niin yöpymisestä, ruokailusta, juomasta ja juttelemisesta majatalossa muodostui tärkeä sosiaalinen kokemus. Majataloissa oli alkuun yksi vierashuone, josta rahvas arvokkaampien vieraiden saapuessa siirrettiin talliin tai tuvan lattialle. 1600-luvun lopulla alkoivat yleistyä omat huoneet aatelisille, muille säätyläisille ja rahvaalle. Kahdessa ensimmäisessä pidettiin vuodevaatteitakin. Majataloja piti olla parin peninkulman välein. Hevoset ja ajajat tulivat majatalojen ulkopuolisista taloista.

Monet säätyläisistä majoittuivat edelleen kartanoihin ja pappiloihin tai porvareiden luo kaupungeissa. Rahvas taas yöpyi tienvarren tutuissa taloissa tai taivasalla omin hevosin ja eväin, koska majatalot olivat kalliita.

Ruuan ja kyytien hintoja säänneltiin

Ruuan ja rehun hinta määriteltiin maanlaissa tai käräjillä. Erityisesti oluen hinta ja laatu aiheuttivat jatkuvasti riitoja. Salakapakoista olutta sai majataloja halvemmalla. Jo Kustaa Vaasa pyrki lisäksi vuonna 1551 kieltämään tarjoilun kruunun majataloissa muille kuin matkustavaisille, jotta asiakaskunnan taso pysyisi korkealla.

Kyytijärjestelmä vakiintui hollikyydiksi, talonpoikien yleiseksi kyyditysvelvollisuudeksi, 1600-luvun jälkipuoliskolla. Jo aikaisemmin oli annettu yleinen lupa kievareiden perustamiseen. Kievareista tuli vuonna 1649 kestikievarijärjestyksellä majataloja ja ravintoloita, joissa palveluja myytiin rahalla ja joissa talonpojat odottelivat kyytejä. Hinnoista oli kiinteä taksa. Kievaritalon piti olla varsin suuri kolmine vierashuoneineen ja 24 hevosen talleineen. Alkoholin myynti ei ollut muille sallittu kahden peninkulman säteellä. Kievarissa tuli myös olla pöytäliinoja ja pyyhkeitä ja keittiö astioineen vieraiden käytössä säädynmukaisen aterioinnin varmistamiseksi. Kievareista tuli maaseudun uusia keskuksia.

Kievari- ja kyytilaitos oli vilkkaimmillaan 1800-luvun alkupuolella. Kievareita lienee ollut tuhatkunta ja niiden väli noin 15 kilometriä. Kievarinpito annettiin tuolloin usein urakalle samoihin taloihin.

Koskipään kievari 1910-luvulla.
Koskipään kievari 1910-luvulla. © Kuva: Itä-Hämeen museo, Hartola.

1800-luvun puolivälin jälkeen kyyditys muuttui junien ja laivojen syöttöliikenteeksi. Kievarit menettivät päätulonsa, kun raittiusliike onnistui monin paikoin lopettamaan niissä alkoholintarjoilun. Sitä ennen ne olivat saaneet lisätuloja, kun kiertävät komeljanttarit ja esiintyjät olivat ottaneet ne tukikohdikseen. Markkinapaikkakunnilla, kuten Lahdessa, huippusesongit ajoittuivat silti vasta 1900-luvun alkuvuosiin. Linja-autoliikenteen yleistyminen 1920-luvulla vei kievari- ja kyyditysjärjestelmältä pohjan ja tarjoilukin siirtyi kieltolakiaikana maan alle. Kyydityslaitoksen rippeet lopetettiin vuonna 1955.

Herrojen kuljetusjärjestelmä

Virkamiesten majoitus- ja kyyditysjärjestelmäksi kehitetty laitos pysyi 1800-luvulle saakka eliitin käytössä. Vasta viimeinen vuosisata toi tavallisen rahvaan sen käyttäjäksi laajemmin. Kyyditysvelvolliset ja kievarinpitäjät pyrkivät koko ajan pitämään hinnat korkeina. Hollikyytejä odottaville kuskeille kievarit antoivat välähdyksen "herrojen" elämäntavoista ja paremmista ruuistakin. Viranomaiset valvoivat kestikievarilaitosta ja tekivät tarkastuksia. Matkustajat saattoivat kirjoittaa valituksensa kievarissa pidettyyn kirjaan. Tämä takasi jonkinlaisen tason, vaikka huomautukset syöpäläisistä olivat yleisiä.

Kievareita arvosteltiin koko ajan pahantapaisesta elämästä, jota hollituvissa harjoitettiin – varsin samoin sanoin kuin markkinoitakin. Erityisesti surtiin nuorten kyytipoikien saamaa esimerkkiä myös hevosten huonossa kohtelussa. Tosin salakapakoissa sai halvemmalla samanlaisia palveluja. 1900-luvun alussa kaupungeissa oli jo nykyaikaisia ravintoloita, mutta silti Lahden parissa kievarissa myytiin markkinapäivinä tuhansia olutpulloja, eikä moni isäntä selvinnyt torille asti.

Tulolähteenä alkoholi oli kievareille tärkeä tekijä. Ympäristölle kievarit olivat merkittäviä talouskeskuksia, joihin voitiin myydä tuotteita ruotsinvallan aikana ilman inhottua veroa, pikkutullia. Kun hollikyytivelvollisuudesta luovuttiin ja siirryttiin sopimuksenvaraiseen urakkajärjestelmään, ne olivat kylän vauraimpia taloja. Ne olivat myös kooltaan suurimpia, koska rakennuksista oli kievarijärjestyksessä määräykset.

Kestikievari oli välietappi jossain matkan alun ja lopun välillä. Siellä viivyttiin yleensä yksi yö, 1800-luvun lopulla usein vietettiin vain lepohetki. Sinäkin aikana kuultiin tärkeimmät uutiset ja saatiin matkaohjeet seuraavalle etapille. Tunnelmat vaihtuivat kievarista toiseen, mutta välietapin idea säilyi.

Artikkeli perustuu Euroopan rakennusperintöpäivien julkaisussa Lähdön ja saapumisen paikat 2006 julkaistuun artikkeliin.

Kirjallisuutta:

Mauranen, Tapani. ”Muutos tuli maantietä pitkin”. Teoksessa Mauranen, Tapio (toim.) Maata, jäätä, kulkijoita. Tiet, liikenne ja yhteiskunta ennen vuotta 1860. Tielaitos, Helsinki 1999.

Vakkilainen, Matti. Vanhoilla valtateillä. Kruununteiden ja kansanpolkujen vuosisataisia vaiheita. Scan-Auto, Helsinki 1982.

Julkaistu 15.8.2007 klo 9.19, päivitetty 16.11.2017 klo 13.49