Hyppää sisältöön

Suomalainen historiallinen kaupunki

Pekka Kärki

Kaupungin historiallinen ydin on yleensä edelleen sen keskustassa, jonka ympärille on noussut uudempia kaupunginosia. Vanhan keskustan karaktääri, paikan henki, on hyvin vahva, ja se muodostaa mielikuvan kyseisestä kaupungista. Näin on laita kaikkialla, yhtä hyvin Firenzessä ja Kööpenhaminassa kuin Pietarsaaressa ja Loviisassakin.

Pietarsaaren Pohjoisnummi.
Pietarsaaren Pohjoisnummi. © Kuva: Hannu Puurunen, Museovirasto.

Ydinosan asemakaavarakenne on yleensä säilynyt hyvin, vaikka rakennuskanta olisikin paljon nuorempaa. Vanhemmat talot ovat yleensä puuta, nuoremmat tiilestä muurattuja kivitaloja ja viime vuosikymmeninä pystytetyt rakennukset mikä mistäkin materiaalista. Tulipalot ovat 1800-luvun loppupuolelle saakka kerta toisensa jälkeen tuhonneet kaupunkeja. Ja se, mitä tuli tai laho ei ole tuhonnut, on suuressa mitassa saanut väistyä uudisrakentamisen tieltä viimeisen vuosisadan aikana.

Vanha Porvoo vuonna 1843 Gyldénin mukaan.
Vanha Porvoo vuonna 1843 Gyldénin mukaan. © Kuva: Museovirasto.

Kuusi keskiaikaista kaupunkiamme – Turku, Viipuri, Porvoo, Rauma, Naantali ja hävinnyt Ulvila – olivat katuverkoltaan mukautuneet joustavasti maastoon. Vain Porvoossa on keskiaikainen asemakaava säilynyt pääpiirteissään.

Muissa on 1600-1800 -luvuilla oiottu katuja ja järjestelty kortteleita ja tontteja. Vanhassa Porvoossakin rakennuskanta periytyy pääosin vuoden 1760 suurpalon jälkeisiltä vuosikymmeniltä. Naantalissa ja Raumalla rakennuskanta on enimmäkseen tätä nuorempaa. Turku paloi kokonaan 1827 ja sitä vanhemmalta ajalta on jäljellä vain kivitalojen jäänteitä uudempien talojen kellareissa ja tiiliseinissä. Turkuun rakennettiin kivitalokeskustan ympärille 1800-luvulla laaja puukaupunki, joka vuorostaan on pääosin saanut väistyä 1900-luvun kerrostalorakentamisen tieltä.

Suorakulmaiseen asemakaavaan

Regulariteetin aikana 1600-1800 -luvuilla perustettujen kaupunkien ydinosan asemakaava on suorakulmainen. Ainoastaan Haminan sädekaupunki muodostaa poikkeuksen. Tori julkisine rakennuksineen oli kaupungin keskellä ja asutus sen ympärillä, vauraimmat porvariskartanot keskustassa ja rantakaduilla ja pienporvariston ja työväestön talot laidoilla.

Raahen Pekkatori.
Raahen Pekkatori. © Kuva: Henrik Lilius, Museovirasto.

Kristiinankaupunki, Kokkola, Raahe ja Uusikaupunki ovat tämän tyypin parhaita esimerkkejä. 1600-luvulla kadut tehtiin alun toistakymmentä metriä leveiksi. 1700-luvulla ja edelleen 1800-luvulla perustuissa tai uudelleenkaavoitetuissa kaupungeissa katujen leveys kasvoi pariinkymmeneen metriin. Samalla tonttien koko kasvoi ja rakennustapa muuttui väljemmäksi.

1600-luvulta alkaen asuinrakennukset olivat pitkittäin katua vasten ja sivu- ja ulkorakennukset tontin laidoilla korttelin sisällä. 1800-luvun loppupuolelle jatkunut puoliagraarinen talousmuoto edellytti kauppiaiden varastotilojen lisäksi moninaisia erityistiloja (leivintupa, sauna, talli, navetta, huussi ja tunkiosuoja, puuliiteri, vaunuvaja ym.). Vähitellen nämä omille nurkilleen salvostetut rakennukset tehtiin yhtenäisesti ja saman katon alle. Tontti oli aidattu ”linnake” katua ja naapuritontteja vasten.

1700-luvun lopulla myös kaksikerroksinen rakennustapa yleistyi. Tällaisia taloja löytyy mm. Loviisasta, Porvoosta, Tammisaaresta, Naantalista ja Kristiinankaupungista valtaosaltaan yksikerroksisen asutuksen lomasta.

Kauppaporvarien suuret tonttikokonaisuudet sijaitsivat yleensä torin ja pääkadun varrella tai sataman tuntumassa. Vähittäiskauppaa käytiin ”tontilla” ja kadulle aukeavat puodit yleistyivät vasta 1800-luvulla. Toreilla oli pysyviä tai siirrettäviä myyntikojuja ja aikaa myöten kiinteitä toriportiikkeja, useita myyntipaikkoja käsittäviä etupylväiköllä varustettuja rakennelmia, joista kehittyi katettuja kauppahalleja.

Rakennustapa väljenee

Rakennustapa väljeni 1800-luvulle tultaessa. Syynä oli sekä paloturvallisuuden parantaminen, että yleinen elintason kohoaminen. Tonteille tehtiin istutuksia ja puutarhoja. Empirekauden asemakaavoissa edellytettiin tonttien väliin puuistutuksin toteutettuja palokujia.

Kaupunginosia erottavien puistokatujen tarkoitus oli ehkäistä tulipalojen leviäminen korttelista toiseen, mutta puuistutuksilla oli myös esteettinen tehtävänsä. 1800-luvun alkupuolen tuhoisat kaupunkipalot johtivat entistä tarkempaan rakentamisen sääntelyyn. Väljentyvä rakennustapa, paloturvallisemmat kattomateriaalit ja tehostunut palontorjunta johtivatkin siihen, että puutalokaupunkien tulipaloista päästiin vähitellen eroon 1800-luvun lopulla.

Mieluummin kivestä kuin puusta

Tulipalot olivat olleet keskiajalta lähtien jatkuva riesa Euroopan kaikissa kaupungeissa. Tiivis rakennustapa muurien kahlitsemissa kaupungeissa altisti ne tulipaloille. Kivestä rakentaminen syrjäytti vähitellen puurakennukset. Myös meillä Juhana III määräsi jo 1500-luvulla, että suuremmissa kaupungeissa olisi rakennettava kivirakennuksia. Turkuun ja Viipuriin niitä rakennettiinkin.

1700-luvulla kivirakentamisen suosiminen jatkui mm. verohelpotuksin. Edustavuus oli paloturvallisuuden ohella keskeinen motiivi kivirakennusten edistämiselle. Turkuun, Helsinkiin, Porvooseen, Raumalle ja Vaasaan nousikin jokunen tiilestä muurattu kaksikerroksinen talo, mutta puusta rakentaminen pysyi edelleen hallitsevana.  Rakennustekniikka parani, uusia rakennusmateriaaleja tuli käyttöön ja maalatun lautavuorauksen avulla puurakennuksissa pystyttiin seurailemaan ajankohtaisia arkkitehtonisia virtauksia.

Merkantilismin ajalla 1600-luvulla perustettiin kaupunkeja erityisesti merenrannikolle. 1700- ja 1800-luvuilla sisämaahan perustettiin useita uusia kaupunkeja hallinnon, teollisuuden ja kaupankäynnin tyyssijoiksi. Uusiin kaupunkeihin – Kuopioon, Tampereelle, Mikkeliin, Jyväskylään ja Joensuuhun – tuli väljät ruutuasemakaavat.

Turussa ja Helsingissä vauraimmat porvarit rakensivat keskustaan 1800-luvun alussa kaksi- ja kolmikerroksisia kivitaloja, joissa oli omistajan asunnon lisäksi liikehuoneita pohjakerroksessa ja vuokrahuoneistoja yläkerroksissa. Turun Porthaninpuiston ympärillä ja Helsingin empirekeskustassa on jäljellä tällaisia taloja. Myös Porin jokirannan korttelien kivitalot ovat tältä ajalta. Vaasa rakennettiin kokonaan uuteen paikkaan 1850-luvulta alkaen, ja siellä kivitalot pääkatujen varsilla olivat olennainen osa ”modernia kaupunkia”. Sivummalla rakennettiin vanhaan tapaan puusta. Samoin Loviisa, jonka keskusta paloi 1855, sai mahtavan keskusbulevardin varteen kaksikerroksisia kivitaloja.

Rakennusjärjestykset säätelivät rakentamista

Eri kaupunkien rakennusjärjestykset ja vuonna 1856 annettu kaupunkien yleinen rakennusjärjestys säätelivät tiukasti rakennustapaa. Kaupunkikuva muodostui hyvin yhtenäiseksi rakennusten massoittelun, sijoittelun ja arkkitehtonisen ilmeen suhteen. Klassismin arkkitehtuuriperiaatteet saivat julkisivuissa monenlaisia paikallisia tulkintoja. Rapatut kivitalot ja vuoratut puutalot olivat kuin samasta arkkitehtuurilähtökohdasta peräisin. Vähävaraisemmat koettivat noudattaa samoja arkkitehtuuritavoitteita, vaikka kulkivatkin tyylillisesti vuosikymmeniä kehityksen perässä.

Vanhoja kaupunkeja laajennettiin väestön kasvaessa, useimmiten kaava-alueen katuverkostoa pidentämällä kuten esimerkiksi Kokkolassa ja Oulussa taikka kaavoittamalla kokonaan uusi kaupunginosa, kuten esimerkiksi Pietarsaaren Pohjoisnummi, Rauman Tarvonsaari ja Helsingin Kallio. Pääosin työväestö sai hoitaa asuntoasiansa omatoimisesti rakentamalla. Asutus oli alkanut levitä villinä asemakaavoitetun alueen ulkopuolelle. Yhtiö- tai osuuskuntamuotoiset työväenasuntoalueet syntyivät vasta 1900-lukua lähestyttäessä. Helsingissä, Turussa, Tampereella ja Viipurissa, missä kasvu oli ripeintä, syntyi lukuisia uusia asuntoalueita, jotka pian liitettiin kaupunkiin tai muodostettiin taajaväkisiksi yhdyskunniksi.

Kaupankäynti kuuluu kaupunkiin

Kauppa oli ollut kaupunkien elinkeinollinen perusta. Kaupunkiporvarien kauppamonopoli murtui vasta 1859, jolloin myös maaseudulle sallittiin perustaa kauppoja. Ulkomaankauppa ja tukkukauppa pysyivät kuitenkin kaupungeissa. Satamat olivat kaupunkien keskeisiä elementtejä myös sisämaassa Saimaan kanavan valmistuttua 1860-luvulla.

Teollisuuslaitokset olivat pitkään sidoksissa energiaan. Vasta höyrykone ja sähkö vapauttivat 1800-luvun lopulla teollisuuden riippuvuudesta koskivoimaan. Tehtaita, sahoja, konepajoja ja erilaisia verstaita voitiin perustaa minne tahansa kaupunkien laidoille tai jopa kaupunkiin.

Myös rautatie vaikutti kaupungin tuotantolaitosten ja varastoalueiden rakentumiseen. Pistoraiteilla saatiin raskas teollisuus maa- ja laivaliikenneverkon piiriin.

Kerrostaloja ja kiinteistöspekulointia

Voimakkaasti kasvavissa kaupungeissa, kuten Helsingissä, Turussa, Viipurissa ja Tampereella sekä Kuopiossa, Vaasassa, Porissa ja Oulussa kerrostalojen rakentaminen pääsi vauhtiin 1800-luvun loppuvuosina. Kerrostaloja rakennettiin jonkin verran vain omaan ja suvun käyttöön, mutta yleensä niissä oli ulkopuolisille vuokrattavia huoneistoja. Liikekaduilla pohjakerros oli aina varattu kauppaliikkeille. Näyteikkunoita avattiin myös vanhojen rakennusten liikehuoneistoihin.

Kiinteistöspekulointi valtasi alaa kaupungeissa, joissa oli kova asuntopula. Talonomistaja oli sata vuotta sitten tavallinen titteli. Kiinteistöt muodostuivat sijoitus- ja ansaintakohteiksi ja tämä johti usein tonttien ylitehokkaaseen rakentamiseen. Teoreettinen rakennusoikeus oli hyvin suuri ja mahdollisti tiiviin rakentamisen. Kaupungit eivät halunneet rajoittaa rakennusoikeuksia ennen kuin 1900-luvun puolella haitat olivat kasvaneet liian suuriksi.

Kaupunkien hallintorakennukset ovat vanhempina aikoina aina olleet keskustassa. Raatihuone tai kaupungintalo oli yleensä torin varrella. Myös valtion virastotalot sijoittuivat keskustaan. Koulut, museot, kirjastot, museot, teatterit, seurahuoneet, kylpylät, hotellit, sairaalat ym. syntyivät vähitellen, ja ne sijoitettiin vapaana oleville tonteille, usein vanhan keskustan laajennusalueille.

Myös 1800-luvun lopulla läänien pääkaupunkeihin rakennetut uudet vankilat ja tarkk´ampujapataljoonien kasarmit löysivät paikkansa silloisen kaupunkirakenteen laidoilta.

Historiallinen kaupunkirakenne alkaa murtua

Vanhojen kaupunkien katuverkko riitti hevosajoneuvojen aikana mainiosti liikenteen tarpeisiin. Talvisin kadut tosin kävivät ahtaiksi lumivallien vuoksi. Lisääntyvä henkilöautoliikenne on viime vuosikymmeninä vaatinut lumien poisajoa kaduilta. Vanhojen kaupunginosien katujen ahtaus rajoittaa liikennettä ja vaikuttaa siten myös toimintojen sijoittumiseen. Asuminen ja lähipalvelut ovatkin korostumassa, tilaa ja liikennettä vaativat toiminnot siirtyvät pois keskustoista.

Liike-elämä kaupungeissa oli vanhastaan painottunut keskustaan, mutta luonteenomaista aina viime vuosikymmeniin saakka oli sen pienimuotoisuus. Liiketoiminnot lomittuivat sujuvasti asutuksen sekaan ja vasta kauppahuoneiden, tavaratalojen, ostoskeskusten ja markettien synty on yksipuolistanut keskustojen rakennetta. Pikkuliikkeet katoavat vähitellen asuntoalueilta, ja liike-elämä keskittyy joko vanhan keskustan tuntumaan tai etäämmälle, missä yksityisauton esteetön käyttö on mahdollista. Historiallinen kaupunkirakenne on murtumassa.

Myös pankki- ja vakuutuskonttorit, postit ja muut vastaavat toimivat vielä 1900-luvun alkupuolella asuinrakennusten yhteydessä. Teollisuus-ja rahalaitosten pääkonttorien palatsit olivat kerrostalokeskustan olennaisia osia. Nyt nekin ovat monissa tapauksissa siirtyneet syrjemmälle. Keskustan vetovoima ei ole enää entistä luokkaa.

Vanhojen kaupunkien suojeluun herätään

Hämeenlinnan Saaristenkatu
Hämeenlinnan Saaristenkatu. © Kuva: Museovirasto.

Jo 1900-luvun alussa nähtiin vanhimpien puukaupunginosien arvo. Kun vanhoja kaupunkeja kaavoitettiin, haluttiin säilyttää niiden perusrakenne, mutta rakennuksia ei vielä pyritty suojelemaan. Puiset rakennukset olivat luontevasti edelleen käytössä ja niitä korjailtiin tarpeiden mukaan. 1930-luvulla asemakaavalainsäädäntö antoi mahdollisuuksia täsmällisemmälle suojelulle, mutta ns. vanhakaupunkisäännöstöä sovellettiin vain Porvoossa ja myöhemmin Helsingin empire-keskustassa.

1950- ja 60-lukujen uudisrakennusaalto alkoi hävittää vanhojen kaupunkien rakennuksia. Kerrostalot rikkoivat vanhojen puutaloalueiden yhtenäisyyden. Museovirasto (Muinaistieteellinen toimikunta) ryhtyi dokumentoimaan vanhoja kaupunkeja, joista ei ollut vielä mitään kokonaiskuvaa. Vuoden 1959 rakennuslaki ja vuoden 1964 rakennussuojelulaki tukivat suojelupyrkimyksiä, ja 1960-luvun loppua kohti suojelutavoitteet kirkastuivat: vanhojen kaupunkien olemuksen säilyttäminen edellytti kaupunkirakenteen pitämistä ennallaan, rakennuskannan kunnossapitoa ja kohentamista ajanmukaisten käyttötarpeiden mukaiseksi.

Kaupunkien hyvin suuren teoreettisen rakennusoikeuden alentaminen, erityisesti matalissa puukaupungeissa, oli suojelupyrkimysten onnistumisen edellytys.  Vähitellen vastahakoisetkin kaupungit mukautuivat siihen, että ainakin arvokkaimmat historialliset kaupunkialueet säilytettäisiin. Tämä edellytti kiinteistöjen omistajien vapaaehtoista tai painostuksella syntynyttä halua pitää vanhat rakennukset kunnossa ja käytössä. Vastahakoiset omistajat ovat yleensä saaneet kiinteistönsä kaupaksi.

Poistavan saneerauksen sijaan vanhoja rakennuksia kunnostetaan ja uudistetaan yhä useammin. Nykyisin historiallisia kaupunkeja ja kaupunginosia kaavoitetaan vanhaa kunnioittaen. Rakennuksia ja rakenteita tietenkin uudistetaan jatkuvasti, eikä ristiriidoilta elävässä kaupunkiympäristössä voida kokonaan välttyä.

Purkutaisteluja Helsingin Esplanadin Hotelli Kämpin tai Pietarsaaren Fontellin talon malliin näyttää syntyvän yhä harvemmin. Vanhojen kaupunkien olemus on turvattu asemakaavasuunnitelmilla, lisäksi ongelmallisimmat rakennukset on jo purettu ja nykyisten kanssa tullaan toimeen. Paikan henkeä arvostetaan kaikkialla yhä paremmin.

Julkaistu 4.1.2006 klo 15.54, päivitetty 18.11.2017 klo 13.38