Tommi Lindh, toim. Marja Sahlberg
Kerrostalojen ja kerrostaloasuntojen rakentamisessa on ollut monta toisistaan erottuvaa vaihetta. Eri vaiheiden ominaispiirteiden tunteminen on olennaista suunniteltaessa kerrostalojen ylläpitoa, huoltoa, kunnostusta ja muutoksia. Asuntojen muuttaminen ei yleensä edellytä rakennuslupaa tai muuta yhteydenpitoa viranomaisiin. Rakennuksen tyylin ja muiden ominaisuuksien huomioiminen jääkin taloyhtiöiden, isännöitsijöiden ja asukkaiden vastuulle. Tässä artikkelisarjassa esitellään asuinkerrostaloarkkitehtuurin vaiheita ja ominaispiirteitä jaettuna aikakausittain viiteen osaan.
Vallilan suurkortteleissa talot olivat rapattuja. © Kuva: Lea Heikkinen, Museovirasto.
Ensimmäisen maailmansodan jälkeen rakennustuotanto oli useita vuosia vähäistä siitä huolimatta, että maassa vallitsi ankara asuntopula. Pääomapulan helpottamiseksi valtio myönsi vuosina 1920–1925 varoja yleishyödylliseen asuinrakennustoimintaan. Pulakauden väistyttyä vuonna 1926 alkoivat rakentamisen hullut vuodet. Ennätysmäistä rakennuskuumetta seurasi yleismaailmallinen lama ja rakentamisen pahin aallonpohja saavutettiin vuosina 1933−1934. 1930-luvun loppupuoli oli maassamme taloudellisesti suotuisaa aikaa, jolloin asuntorakentaminen lisääntyi ja jatkui vilkkaana syksyyn 1939 asti.
Etu-Töölön Museokadun kaartuvat korttelit rakennettiin 1920-luvulla Lars Sonckin suunnitelmien mukaan. © Kuva: Saara Vilhunen, Museovirasto.
Maailmansotien välisenä aikana asuinkerrostaloja rakennuttivat miltei yksinomaan osakeyhtiöt, joiden perustaminen siirtyi pian ammattimaisille yrittäjille ja yrittäjäryhmille. Grynderit huolehtivat hankkeen rahoituksesta, hankkivat tontin, rakennuttivat talon ja tarjosivat huoneistot asukkaiden ostettaviksi tai vuokrattaviksi. Rakennushankkeet koostuivat yleensä vain yksittäisestä rakennuksesta tai rakennusryhmästä.
Suurpihakortteleissa oli satoja asuntoja
1920-luvulla pyrittiin yhtenäiseen kaupunkikuvaan muurimaisten talorivien ja suurpihakorttelien avulla. Uusissa asemakaavoissa luovuttiin piharakennuksista ja puistojen merkitystä korostettiin. Käpylässä kokonainen kaupunginosa sai puutarhan luonteen. Eliel Saarisen ja Bertel Jungin laatima Suur-Helsingin yleiskaava valmistui vuonna 1918 nimellä Pro Helsingfors. Se ennakoi Helsingin hajakeskitysperiaatetta, joka toteutui vasta toisen maailmansodan jälkeen.
Koneen ja Sillan korttelin suojaisa sisäpiha on edelleen vilkkaassa käytössä. © Kuva: Museovirasto.
1920-luvulla Helsingin vanhoja kaupunginosia täydennettiin runsaasti. Puutalot saivat tehdä tietä uusille tiilitaloille. Armas Lindgren ja Bertel Liljequist suunnittelivat vuonna 1917 Vallilaan Kone ja Silta -yhtiön työväenasunnoiksi suurpihakorttelin, joka valmistui viimeisiltä osiltaan vuonna 1929. Vallilaan kohosivat 1920-luvulla myös samalla periaatteella rakennetut korttelit Sture ja Hauho, joiden suunnittelijana oli Martti Välikangas. Kaksikymmenluvun suurin yhtenäinen asuinkerrostaloalue rakennettiin Etu-Töölöön. Muita 1920-luvulla kaavoitettuja ja/tai rakennettuja alueita Helsingissä ovat Etu-Töölö, Vallila, Kallio, Alppiharju, Käpylä ja Kumpula.
Kaavoituksessa siirryttiin vapaaseen sommitteluun
Alvar Aallon suunnittelemat Sunilan asuintalot sijaitsevat maisemassa maastoa myötäillen. © Kuva: Soile Tirilä, Museovirasto.
Funktionalismin läpimurto vuoden 1930 paikkeilla mullisti asemakaava-ajattelun Suomessa. Uudet kaavoitusperiaatteet tulivat Suomeen Ruotsin kautta Saksasta.
Ensimmäiset funktionalistiset asuinalueet olivat joko teollisuuslaitosten yhteyteen rakennettuja työväenasuinalueita tai täydensivät vanhoja kaupunkeja uusin korttelein. Poikkeuksen muodostaa vuoden 1940 olympialaisia varten rakennettu Helsingin Olympiakylä, joka suunniteltiin pysyväksi asuinalueeksi. Funktionalistiset asuinkerrostaloalueiden kaavoitusperiaatteet toteutuivat Suomessa vain viidellä alueella: Sunila, Taka-Töölö, Rautpohja, Kolosjoki ja Olympiakylä.
Sileät julkisivut koristeltiin hillitysti
Töölöläistalojen julkisivuille oli tyypillistä punatiilin käyttö ja ruutuikkunat. © Kuva: Marja Sahlberg, Museovirasto.
Yhtenäinen kaupunkikuva edellytti kerrostaloilta kurinalaisuutta myös julkisivuarkkitehtuurissa. 1920-luvun kerrostaloissa ikkunat olivat aivan julkisivun pinnassa ja ulkonemat vähäisiä. Julkisivuihin sommiteltiin joitakin pieniä yksinkertaistettuja klassistisia koristeaiheita. 1930-luvulla funktionalismi yksinkertaisti ulkoarkkitehtuuria entisestään. Sileät rapatut pinnat olivat yleisiä, ikkunat kaksijakoisia ja katot aumattuja.
1920-luvun töölöläis- ja vallilalaistalot poikkesivat toisistaan. Etu-Töölön vallitseva julkisivumateriaali oli puhtaaksimuurattu punatiili, kun Vallilassa kerrostalot rapattiin. Etu-Töölön kerrostalot olivat kuusikerroksisia, Vallilassa kerroksia oli yleensä vain kolme tai neljä.
Art deco -kauden julkisivut koristeltiin rikkaasti. © Kuva: Marja Sahlberg, Museovirasto.
1920-30-luvun vaihteen lyhyt art deco -kausi näkyi julkisivujen klassismista poikkeavana koristeellisuutena. Funktionalismille tyypillisiä piirteitä, kuten suorakaide-erkkereitä ja kulmaikkunoita, käytettiin yhdessä uudenlaisten koristeaiheiden kanssa. Julkisivujen osalta art deco -kautta voidaan pitää siirtymäkautena klassismista funktionalismiin, koska art deco -koristelua käytettiin sekä klassistisissa että funktionalistisissa taloissa.
Ruutuikkunoita ja peiliovia
Asuinkerrosten ikkunat olivat tavallisimmin kaksilasisia, sisään-ulos-aukeavia puuikkunoita. 1920-luvulla ikkuna jaettiin samankokoisiin ruutuihin, joita oli neljä, kuusi, kahdeksan tai yhdeksän. Korkeutta ikkunoilla oli yleensä alle kaksi metriä.
Ruutuikkunoiden jälkeen yleistyivät kaksijakoiset ikkunat. © Kuva: Marja Sahlberg, Museovirasto.
1930-luvulla yleistyi vaakajaoton kaksiruutuinen ikkuna, joko symmetrisenä tai kapeammalla tuuletusikkunalla varustettuna. 1920- ja 30 -luvun ikkunapenkit valettiin paikalla betonista tai valmistettiin mittojen mukaan sementtivalimossa. Näiden pinta oli usein sementtimosaiikkia. Ovet olivat 1920-luvulla kokopuisia peiliovia, joissa oli kaksi tai kolme peiliosaa. 1930-luvulla yleistyivät maalatut laakaovet, joissa oli ura parin sentin päässä reunasta. Listat olivat yksinkertaisia, mutta eivät täysin vailla muotoilua. Helat olivat yleensä niklattuja.
Parvekkeet toivat vaihtelua julkisivuihin
Huoneistokohtaiset parvekkeet yleistyivät 1930-luvulla. Sen lisäksi porrashuoneiden lepotasojen yhteyteen rakennettiin edelleen tuuletusparvekkeita. Yleisin parvekerakenne oli rautabetoninen ulokelaatta, ilman alapuolella olevia kannatuspalkkeja. 1930-luvun loppuun mennessä asuintaloista löytyi monenlaisia parvekkeita. Ranskalaisessa parvekkeessa oli oven edessä pelkkä kaide tai pieni kukkalaatikkotasanne. Myös puolipyöreitä ranskalaistyyppisiä parvekkeita suosittiin.
Parvekkeiden muodot vaihtelivat runsaasti. © Kuva: Marja Sahlberg, Museovirasto.
Erkkeriparveke oli parvekkeen ja erkkerin muodostama kokonaisuus, jonka yksi sovellus oli osittain sisään vedetty parveke. Suuria kokonaan ulokkeille rakennettuja tai kokonaan sisäänvedettyjä parvekkeita rakennettiin harvoin. Funkisparvekkeet muotoiltiin 1930-luvulla niin, että niissä lähes poikkeuksetta yksi tai useampi kulma oli pyöristettyjä. Kaidemateriaaleina yleisimmät olivat teräsputket ja teräsohutlevyt maalattuina maavärein. Tässä vaiheessa parvekkeita ei vielä rakennettu oleskelua varten.
Ullakkokerrokseen tehtiin pieniä asuntoja
Tavallisesti vesikattoa kannattivat puiset kattotuolit, jotka on tuettu talon kantavaan runkoon. Vesikatto tehtiin useimmiten yläpohjasta erillisenä rakenteena, jolloin ullakkotila palveli kylmänä varasto- ja pyykinkuivatustilana. 1920-luvun alun Helsingissä rakennettiin ullakolle myös asuinhuoneita. Tällöin kattomuotona oli usein jyrkkä mansardi- eli taitekatto. Rakennusjärjestysten mukaan ullakko tuli varustaa ikkunoilla ja paloluukuilla. Vierekkäiset eri tonteilla sijaitsevat rakennukset tuli erottaa toisistaan palomuureilla, jotka pellitettyinä nousivat vesikaton yläpuolelle. Rautapellin ohella katemateriaalina käytettiin myös savikattotiiliä ja päreitä.
Komeita porrashuoneita ja kotoisia pihaportaita
Työväenkortteleissa sisäänkäynnit olivat pihan puolella. © Kuva: Marja Sahlberg, Museovirasto.
Helsingissä porrashuoneen sisäänkäynnin sijainti vaihteli alueittain. Vallilan suurpihakortteleissa kuljettiin ensin porttiholvin kautta yhteiselle piha-alueelle, josta oli kulku porrashuoneisiin. Taka-Töölössä taas pääsisäänkäynti oli kadun puolella myös yhteispihallisissa suurkortteleissa. Sisäänkäynnin paikka vaikutti porrashuoneen luonteeseen. Töölöläinen komeasti sisustettu porrashuone avautui kutsuvasti talon julkiselle puolelle, kun taas vallilalainen vaatimattomampi sisäänkäynti aukeni pihalle, jossa lapsilla oli turvallinen leikkipaikka. Näiden yhdistelmä oli järjestely, jossa kahteen porrashuoneeseen mentiin keskellä rakennusta sijaitsevan porttiholvin kautta. Tämä ratkaisu säästi porrashuonetilaa, mutta ei ollut yhtä juhlava kuin suoraan kadulta järjestetty sisäänkäynti.
Kadulle avautuvat porrashuoneet olivat komeita ja näyttäviä. © Kuva: Marja Sahlberg, Museovirasto.
Porrashuoneita oli kahta päätyyppiä: U- ja T-porrashuoneet. Molemmissa itse portaat olivat yleensä kaarevia eli U-maisia. Portaan kaarevassa päässä oli lepotaso ja yhteys tuuletusparvekkeelle. Hissi sijoitettiin joko portaan keskelle tai kerrostasanteen toiselle puolelle. T-mallissa U:n suorassa päässä oli sakarat, joihin voitiin sijoittaa lisää asuntojen ovia. T-porrashuoneet ovatkin yleisempiä runsaasti pieniä asuntoja sisältävissä taloissa.
Rikas värien käyttö loi juhlavuutta
Edustavan töölöläistalon pihalta löytyy pieni suihkulähde. © Kuva: Marja Sahlberg, Museovirasto.
Porrashuoneiden sisustuksissa tapahtui suuria muutoksia. Kaksikymmenluvulla saatettiin tehdä hyvin koristeellisia ja väritykseltään yltäkylläisiä porrashuoneita, toisaalta osa aikakauden porrashuoneista oli hyvinkin yksinkertaisia. Seinissä käytettiin usein kahta väriä luomaan rintapaneelivaikutelmaa ja portaat olivat lähes aina mosaiikkibetonia. Kolmekymmenluvun alussa porrashuoneiden sisutuksiin tuli art deco-aiheita. Tyypillisiä piirteitä olivat voimakkaat kontrastit, kiiltävät maalipinnat, moniväriset mosaiikkibetonilattiat ja metalliset, maalatut tai rapatut koristeaiheet. Tavallisia väriyhdistelmiä olivat kiiltävät pastellisävyt yhdessä kromattujen kaiteiden ja mustaksi maalattujen listojen kanssa. Vuosikymmenen lopulla klassistisia tai art deco -koristeaiheita ei enää esiinny. Funktionalistisissa porrashuoneissa kiinnitettiin enemmän huomiota mitoitukseen, valoisuuteen ja toimivuuteen.
Hissejä rakennettiin nelikerroksisiin tai sitä korkeampiin taloihin. Vuonna 1926 Helsingissä mainittiin olevan yhteensä noin 500 henkilö- tai tavarahissiä. Hissikorien ovena oli liukuveräjä ja porrashuoneen keskelle sijoitettua hissikuilua ympäröi metalliverkko. Erillisiä keittiön portaita ei enää rakennettu. 1930-luvulla esiintynyt erikoisuus oli palvelijan hissi, joka johti keittiötiloihin johtavalle erilliselle porrastasanteelle. Tuolloin yleistyivät myös jätekuilut, jotka johtivat tuuletusparvekkeelta kellarissa sijaitsevaan jätteidenpolttohuoneeseen.
Asumismukavuus lisääntyi pienissäkin asunnoissa
Valoisa ja viihtyisä kaupunkiasunto 1930-luvulta. © Kuva: Museovirasto, Historian kuva-arkisto.
Monet nykyisinkin Suomessa käytettävät asuntotyypit kehitettiin 1920-luvulla. Yleisin asuntotyyppi oli 1-2 huonetta ja keittiö tai keittopiste. Yksiöt ja kaksiot sijoitettiin porrashuonetta vastapäätä yleensä kadun puolelle ilmansuunnista riippumatta. Suuremmat asunnot pyrittiin suunnittelemaan läpi talon ulottuviksi. Näin syntyvään porraslamelliin voitiin siis sijoittaa muutama yksiö tai kaksio ja kaksi suurempaa läpitalon asuntoa.
Syvärunkoisissa taloissa asunnon keskelle jäi suurehko ikkunaton hallitila, johon usein sijoitettiin avotakka. Keittiöt sijaitsivat pihan puolella omalla sisäänkäynnillä. Keittiö ja mahdollinen palvelijan huone olivat yhteydessä muuhun asuntoon usein tarjoiluhuoneen välityksellä. Kylpyhuoneet ja wc:t sijoitettiin eteisen yhteyteen lähelle pääsisäänkäyntiä. Asuntojen mukavuustaso nousi suurin harppauksin. 1940-luvulla yleensä kaikissa kerrostaloasunnoissa oli sähkövalaistus, vesijohto ja sisäwc.
Lisää aiheesta:
Kerrostalot 1880-1940, Petri Neuvonen, Erkki Mäkiö ja Maarit Malinen, Rakennustietosäätiö, 2002.
Kerrostalot 1940-1960, Erkki Mäkiö et al., Rakennustietosäätiö, 1990.
Kerrostalot 1960-1975, Erkki Mäkiö et al., Rakennustietosäätiö, 1994.
Kerrostalot 1880-2000 –arkkitehtuuri, rakennustekniikka, korjaaminen, Petri Neuvonen (toim.), Rakennustietosäätiö, 2006.
Kerrostalojen julkisivukorjaus, Petri Neuvonen, Suomen ympäristö 37/2009, Ympäristöministeriö, 2009.