Tommi Lindh, toim. Marja Sahlberg
Kerrostalojen ja kerrostaloasuntojen rakentamisessa on ollut monta toisistaan erottuvaa vaihetta. Eri vaiheiden ominaispiirteiden tunteminen on olennaista suunniteltaessa kerrostalojen ylläpitoa, huoltoa, kunnostusta ja muutoksia. Asuntojen muuttaminen ei yleensä edellytä rakennuslupaa tai muuta yhteydenpitoa viranomaisiin. Rakennuksen tyylin ja muiden ominaisuuksien huomioiminen jääkin taloyhtiöiden, isännöitsijöiden ja asukkaiden vastuulle. Tässä artikkelisarjassa esitellään asuinkerrostaloarkkitehtuurin vaiheita ja ominaispiirteitä jaettuna aikakausittain viiteen osaan.
Espoon Kivenlahden merellisellä asuinalueella talot on rakennettu aivan rannan tuntumaan. © Kuva: Marja Sahlberg, Museovirasto.
1900-luvun viimeisten vuosikymmenten kerrostalorakentamista leimasi aluksi energiakriisi, sen jälkeen postmodernismi ja uusfunktionalismi. Sävyä toivat 1980-luvun pörssihuuma ja ekologinen valveutuneisuus sekä perinnerakentamisen ja rakennussuojelun arvostus. Myös puukerrostaloja rakennettiin. 1990-luvun lama synkisti tilannetta. Kaupungistuminen on kuitenkin jatkunut.
Viihtyisän lähiympäristön merkitys kasvoi
Pikku-Huopalahdessa on kaupunkimaisia katutiloja. © Kuva: Marja Sahlberg, Museovirasto.
Seitsemänkymmenluvun puolivälin jälkeen asuinaluesuunnittelussa pyrittiin selkeästi hahmottuviin korttelikokonaisuuksiin ja liikenteen järjestämiseen perinteistä kaupunkirakennetta muistuttavasti. Esimerkkeinä tästä ovat Itäkeskuksen ja Katajanokan uudet asuinalueet Helsingissä. Malminkartanossa 1970-luvun lopulla kokeiltiin poikkeuksellisen virikkeistä lähiympäristöä ja mm. työpaikkojen sijoittelua asumisen lomaan.
Espoon Kivenlahden asuinalue amfeineen pyrki 1970-luvulla merellisen sijainnin hyödyntämiseen ja erilaisten talotyyppien kautta sosiaaliseen sekoittamiseen. Rannan läheisyyttä ovat hyödyntäneet myös Vuosaaren, Ruoholahden, Pikku-Huopalahden, Herttoniemen ja Arabianrannan asuinalueet. Keskustan lähirannat on rakennettu myös Turussa, Lahdessa ja Oulussa.
Suurpihojen ja puoliavointen kortteleiden paluusta oli merkkejä Helsingin Herttoniemenrannassa ja Espoon Leppävaaran eteläisissä osissa. Useissa 1990-luvun kaavaratkaisuissa on tavoiteltu orgaanista kaupunkirakennetta, jossa korttelit ryhmittyvät kokoavan suoran tai kaartuvan pääkadun molemmille puolille. Myös eräänlaisia barokkikaavoja on harrastettu kaartuvine symmetrisine katuverkkoineen ja akseleineen.
Porrashuoneiden oviksi vakiintuivat teräs-lasiovet. © Kuva: Marja Sahlberg, Museovirasto.
Porrashuone oli asuntojen pohjaratkaisujen vakiintumisen jälkeen ainoa sisätila, jota voitiin varioida arkkitehtuurin nimissä. Talotyyppien kirjo lisääntyi ja kaikkea kokeiltiin luhtikäytäväratkaisuista väljiin olohuonemaisiin porrashuoneisiin. Porrashuoneet suunniteltiin valoisiksi ja tilaviksi. Luhtikäytävätaloissa porrashuoneet olivat usein kylmän puolella ja melko epäviihtyisiä.
Julkisivuissa oli materiaali- ja väri-ilottelua
Koristeellisuus palasi julkisivujen väritykseen ja yksityiskohtiin. © Kuva: Marja Sahlberg, Museovirasto.
Myös julkisivuarkkitehtuuri vaihteli enemmän kuin aiempina 25-vuotisjaksoina. Teknisesti ajanjakso oli edelleen elementtirakentamisen aikaa. Pintamateriaaleina elementeissä käytettiin 1970-luvun lopulla tiiliä ja tiililaattaa. 1980-luvun alun postmoderni kausi arkkitehtuurissa toi koristeet ensimmäistä kertaa 1920-luvun jälkeen takaisin kerrostaloihin. Klinkkeripinta mahdollisti moniväriset ja mm. raidoitetut julkisivut. 1990-luvulla kokeiltiin uudentyyppisiä rappauspinnoitteita. Elementtirakentamisen huonosta maineesta johtuen pyrittiin saumat saamaan mahdollisimman hyvin piiloon. Ensin sovitettiin elastisen sauman väri julkisivun väreihin ja lopulta käytettiin saumattomia pintarappauksia.
Kerrostaloissa tasakatto oli edelleen yleinen, mutta sen huono maine ja arkkitehtoniset pyrkimykset tekivät pulpettikatosta 1990-luvulle tultaessa tasakattoa yleisemmän. Katteena pelti oli yleisin.
Parvekkeista sisustettiin vehreitä oleskelutiloja
Malminkartanon terassitaloissa on aurinkoisia ja suojaisia oleskeluparvekkeita. © Kuva: Marja Sahlberg, Museovirasto.
Ikkunoista tehtiin energiakriisin jälkeen kolmilasisia, joko kolmella erillisellä lasiruudulla tai lämpölasielementin ja yksinkertaisen lasin yhdistelmää käyttäen. Ulko-ovet olivat teräsprofiili- tai alumiinistandardiovia.
Parvekkeiden suunnitteluun kiinnitettiin 1970-luvun lopulta alkaen erityistä huomiota. Parveke todettiin erinomaiseksi asunnon jatkeeksi ja se toi vuodenaikojen vaihtelun konkreettisesti osaksi asunnon ominaisuuksia. Parvekelasitusten yleistyttyä 1990-luvulla, muuttui vanhakin parveke oivaksi puolilämpimäksi kuistiksi tai pienoispuutarhaksi. Parvekkeiden koko kasvoi 1980-luvulle tultaessa ja eri kokoisilla parvekkeilla saatettiin kerrostalosta tehdä terassitalomainen. Maantasokerroksen asuntoihin liitettiin pala pihaa asunnon omaksi terassiksi. Tästä varhainen esimerkki on Helsingin Malminkartano.
Avarat tupakeittiöt olivat suosittuja
Asuntojen pohjaratkaisuihin ei tullut suuria uudistuksia. Merkittävin uusi huonetila oli asuntosauna, joka yleistyi niin, ettei talosaunoja enää rakennettu lainkaan. Suurten parvekkeiden yhteyteen rakennetut saunat mahdollistivat eräänlaisen suomalaisen ihanteen toteutumisen pienoiskoossa jokaisessa asunnossa.
Väljät terassit laajensivat asuntojen oleskelutiloja ulos. © Kuva: Marja Sahlberg, Museovirasto.
Keittiöiden koko kasvoi. 1980-luvulla puhuttiin tupakeittiöistä ja 1990-luvulla yleistyi amerikkalaistyyppinen saarekekeittiö, jossa liesi kupuineen ja osa pöytätasoista sijoitettiin keskelle keittiön lattiaa. Ratkaisu vei keittiöstä paljon pinta-alaa, mutta mahdollisti seurustelun ruuanlaiton yhteydessä.
Yleisin lattiamateriaali oli parketti tai laminaatti, mutta myös muovimattoja ja linoleumia käytettiin edelleen. Sisäkatto eli ontelolaatan alapinta useimmiten ruiskukäsiteltiin karkeaksi. Väliseinärakenteena yleistyi peltirunko ja kipsilevy. Väliseinän paksuus oli yleensä noin 70 mm. ja sen äänieritystä parannettiin vuorivillalla ja tuplaamalla kipsilevyt. Sisäovet olivat valkoisia laakaovia, mutta myös peiliovia ja peiliovi-imitaatioita harrastettiin. Helakirjo kasvoi ja yksilöllisiä ratkaisuja suosittiin sekä ovissa että heloituksissakin.
Kerrostaloalueita vuosilta 1975-2000
Erilaisten tiilien käyttö lisääntyi taas julkisivuissa. © Kuva: Marja Sahlberg, MV/RHO.
Espoo: Kivenlahti ja Leppävaara
Helsinki: Itäkeskus, Malminkartano, Katajanokka, Länsi-Pasila, Näkinpuisto, Kampin kolmio, Isonniitynkatu, Sofianlehdonkatu 10, Ruoholahti, Pikku-Huopalahti, Käpylä (Käpyläntie 1, Valimontie 3), Ala-Vuosaari, Viikin ekologinen asuinalue ja Arabianranta
Jyväskylä: Lutakko.
Kuopio: Pyörö
Oulu: Myllytulli
Porvoo: Porvoonjoen länsiranta.
Lisää aiheesta:
Kerrostalot 1880-1940, Petri Neuvonen, Erkki Mäkiö ja Maarit Malinen, Rakennustietosäätiö, 2002.
Kerrostalot 1940-1960, Erkki Mäkiö et al., Rakennustietosäätiö, 1990.
Kerrostalot 1960-1975, Erkki Mäkiö et al., Rakennustietosäätiö, 1994.
Kerrostalot 1880-2000 –arkkitehtuuri, rakennustekniikka, korjaaminen, Petri Neuvonen (toim.), Rakennustietosäätiö, 2006.
Kerrostalojen julkisivukorjaus, Petri Neuvonen, Suomen ympäristö 37/2009, Ympäristöministeriö, 2009.