Hyppää sisältöön

Asuinrakentaminen Suomessa 1900-luvulla

Mikko Härö

Suomi kehittyi 1900-luvulla maatalousyhteiskunnasta teollistuneeksi ja kaupungistuneeksi hyvinvointiyhteiskunnaksi. Murros oli erityisesti sotien jälkeen nopea ja raju.

Helsingin Vallilan puutaloja.
Helsingin Vallilan puutaloja. © Kuva: Pekka Kärki, Museovirasto.

Asuntopolitiikka, kaavoitus, asuntojen rakentamisen ja kaupan rahoitus sekä asumisen ohjaus ja normitus olivat keskeinen osa yhteiskunta- ja yhdyskuntapolitiikkaa. Asuntopolitiikka oli aluksi työväen asuntokysymyksen ratkomista ja asutustoiminnan tukemista, kansalaissodan jälkeisen yhteiskunnan eheyttämistä ja tilattoman väestön tilanteen korjaamista. Myös 1930-luvun lama vaati toimia.

Torppari- ja asutuslakien perusteella rakennetut pientilat kaksinkertaistivat maaseudun omistusasujien määrän. Toisen maailmansodan jälkeinen asutustoiminta jatkoi samaa kehitystä. Pienviljelijöiden olojen järjestäminen oli järjestöjen ja yksityisen suunnittelijoiden, tavallisesti osaavien rakennusmestareiden erityisenä työalana. Asumistason kohentumiseen liittyi myös maaseudun asumisen normittaminen ja rationalisointi, se läheni muuta asuinrakentamista.

Yhdyskuntia työväelle ja porvaristolle

Kaupungeilla oli ennen itsenäistymistä niukasti keinoja maa- ja tonttipolitiikkaan. Kaupunkien ulkopuolelle ja ratojen varsille syntyi yhdyskuntia lähinnä yksityisistä aloitteista. Työväen asuinalueet, kuten Pispala kasvoivat usein vapaasti, porvariston Kauniaista ja Kulosaarta suunniteltiin arkkitehtonisin tavoittein.

Kauppaloiden perustaminen ja esikaupunkiliitokset yleistyivät 1920-luvulla. Liitokset olivat olennaisia kaupunkien maapolitiikalle 1950-luvulle asti, maata tarvittiin asumiseen.

Asuinalueita kaupunkeihin

Pienetkin kaupungit ja kauppalat tekivät suuria kasvukaavoja, laatijoinaan mm. O.-I. Meurman, Bertel Jung ja Birger Brunila. Keskustoihin suunniteltiin kivisiä umpikortteleita, katuverkko oli hierarkkinen pää- ja asuinkatuineen, keskustoja ympäröivät pientaloalueet. Kaavat toteutuivat vain osin, mutta niihin perustuvia asuinalueita tunnistaa yhä kaupungeissamme.

Kaupunkirakentaminen vilkastui 1920-luvun lopussa. Yksityisten, usein rakennusmestaritaustaisten rakentajien tilalle tulivat asunto-osakeyhtiöt. Vuokralla asuminen vaihtui vähitellen omistusasumiseksi. Helsingin keskiluokkainen Etu- ja Taka-Töölö ja työväestön asuttama Vallila yhtenäisine kivitalo- ja suurpihakortteleineen olivat 1910-30-lukujen laajimmat uudet asuinalueet. Helsingin Käpylästä kehitettiin puutarhakaupunkia työväestölle, Matti Välikangas suunnitteli kahden ja neljän perheen asuintalot. Pyrkimyksenä oli tarjota ainakin keittiön ja huoneen kokoinen asunto.

Oulujoen suisto, Toivonniemen kerrostaloalue ja vastarannalla Tuiran alue.
Oulujoen suisto, Toivonniemen kerrostaloalue ja vastarannalla Tuiran alue. © Kuva: Hannu Vallas, Museovirasto.

Myös muihin kaupunkeihin suunniteltiin vastaavia alueita, esimerkkinä Oulun Tuira, joka 1910-luvulla kaavoitettiin porvariston huvila- ja työnväestön pienimuotoisemman asumisen alueeksi ja toteutettiin pääosin 1920-30 –luvulla. Sitä ei Käpylän tavoin suojeltu vaan Tuira katosi kerrostalojen tieltä.

Teollisuusyhdyskunnissa myös asuttiin

Teollisuusyhdyskuntien asuinalueet olivat usein kaupunkien ulkopuolella. Asuinalueilla yhtiöt turvasivat työvoiman saantia. Kaavoituksesta ja rakennusten suunnittelusta vastasivat tutut teollisuuden arkkitehdit, esimerkiksi Bertel Liljeqvist, W. G. Palmqvist, Alvar Aalto, Aarne Ervi ja Heimo Kautonen.

Asuinalueet ovat tavallisesti puistomaisia ja arkkitehtuuri korkeatasoista. Alueet ovat hierarkkisia, johto, insinöörit ja työntekijät asuivat omilla alueillaan ja omissa talotyypeissään, joiden mitoitukset ja varustetaso vaihtelivat asujan aseman mukaan.

Korkeatasoinen perinne jatkui sotien jälkeen esimerkiksi Ervin suunnittelemissa Oulujoen voimaloiden asuinalueissa tai Pansion laivateollisuuden 1940-luvun asuinalueessa. Erik Bryggman suunnitteli Pansioon innovatiivisen puisen rintamamiesalueen Ahlströmin taloelementtejä hyödyntäen.

Asuinalueita rakennettiin myös keuhkotautiparantoloitten, mielisairaaloiden ja keskussairaaloiden tuntumaan metsäseuduille, kaupunkeihin ja niiden laitamille. Tyypillisiä ovat myös sotien jälkeisten metsävaruskuntien hyvää perusarkkitehtuuria edustaneet kerros- ja rivitaloalueet.

Ohjaus, normit ja ideologiat

Tampere
Tampere. © Kuva: Pekka Kärki.

Asumisen tasoa ja tapoja – koko asumisen kulttuuria – ohjattiin ja normitettiin. Tämä näkyi asumistason jatkuvana mutta vain vähittäisenä kehittymisenä ja ehkä myös asumiskulttuurimme tiettynä vaihtoehdottomuutena. Ohjausta ovat tarjonneet malli- ja tyyppipiirustukset, valtion tuki- ja lainamuodot, rakentamisen teollistumisen ja aluerakentamisen sekä yksityisten rahalaitosten toiminta.

Asuntoarkkitehtuuri on liittynyt myös yhteiskunnallisiin ihanteisiin. Erityisesti funktionalismiin liittyi usko siihen, että viihtyisällä ja terveellisellä asuinrakentamisella, esteettisesti korkeatasoisella ja luonnonläheisellä asuinympäristöllä kasvatetaan parempia ihmisiä ja yhteiskuntia. Modernin asunnon ja asuinympäristön – avoin korttelirakenne, lamellitalot, läpitalon huoneistot –  perustyypit toteutettiin meillä ensi kerran Sunilassa, Rautpohjassa ja ensimmäisessä aluerakennuskohteessa eli Olympiakylässä. Laaja Taka-Töölön 1930-luvun asuinalue oli yhdistelmä perinteisempää umpikorttelia ja klassismista funktionalismiin vaihettuneita kaupunkitaloja.

Sotien jälkeen tarvittiin asuntopolitiikkaa

Sotatuhojen korjaaminen, siirtolaisten asuttaminen ja muutto kaupunkeihin 1960-70 luvulla haastoivat vuosikymmeniksi asuntopolitiikan. Myös 1970-luvun energiakriisi ja 1990-luvun lama vaativat toimia. Tulopolitiikan vuosikymmeninä asuntopolitiikka muuttui tulonjaon keinoksi ja hyvinvointiyhteiskunnan rakentamiseksi.

Nykyinen perusasunto yleistyi sotien jälkeisillä asuinalueilla rinnan asuinrakentamisen teknillisten, materiaalisten ja kaavallisten uudistusten kanssa. Tärkeitä piirteitä olivat standardisointi ja rationaalisuus, perheen korostaminen, asunnon tilojen toiminnallinen eriyttäminen sekä minimi- tai optimimitoitusten soveltaminen. Perusmalliksi muodostui keittiön sekä kahdesta neljään huoneen asunto. Tästä normista onkin ollut vaikea päästä eroon.

Meillä on rakennettu ja yhä rakennetaan pieniä asuntoja, asumme ahtaasti. Kun työnväen asuntokysymystä ryhdyttiin vuosisadan alussa ratkomaan, oli lähtökohtana usein hellahuoneen asunto mahdollisine alivuokralaisineenkin. Vuosisadan päättyessä keskiarvona oli noin 30 m2 asukasta kohden kolmen-neljän huoneen huoneistoissa.

Asuntokunnan keskikoko oli vuosisadan alussa kuusi henkeä, 1990-luvun alkaessa 2,5 henkeä. Asuntojen luku nousi samana aikana alle puolesta miljoonasta noin kahteen miljoonaan. Viimeisinä vuosikymmeninä asuntojen varustetaso on jatkuvasti noussut, viimeisimpänä lisänä tietoliikenneyhteydet. Kestokulutustavaramarkkinat ovat myös kasvaneet, tulokset näkyvät kodinkoneina.

Korjaaminen on yleistynyt viime vuosikymmeninä

Asuinrakennusten korjaaminen ja korjausten tuki yleistyivät 1970-luvulta lähtien mm. perusparannuskokeilujen myötä. Korjauksia ohjasi myös energiakriisi, jonka jälkeen tuettiin ylenpalttista lisäeristystä, villaa ja muoveja. Nyt tiedämme tämän kielteiset seuraukset. Korjaamisen, erityisesti kulttuurihistorialliset piirteet huomioivan korjaamisen kulttuuri on tullut asuntoihin vasta 1980-90 –luvuilla.

Rintamamiestalo on suomalainen ilmiö

Viime sodissa tuhoutui tai menetettiin kymmenesosa maan asunnoista. Sotavuosien jälkeen asutettiin 400 000 hengen siirtoväki ja rintamamiehet sekä jälleenrakennettiin maa. Lapissa asuttiin tuhoutuneiden rakennusten kellareissa, turvekammeissa ja perinteiseen tapaan ensiksi rakennetuissa piha- ja saunarakennuksissa. Pääkaupungissa vastaavaa edustivat väestönsuojien hätäasunnot.

Pirkkolan asuinalue on erittäin hyvin säilynyt esimerkki puutarhakaupunkimaiseen asumiseen suunnitellusta omakotialueesta, missä kaikki talot on rakennettu tyyppipiirrosten mukaan.
Pirkkolan asuinalue on erittäin hyvin säilynyt esimerkki puutarhakaupunkimaiseen asumiseen suunnitellusta omakotialueesta, missä kaikki talot on rakennettu tyyppipiirrosten mukaan. © Kuva: Soile Tirilä, Museovirasto.

Suomi rakennettiin uudestaan, nyt asutustiloille ja kaupunkien ja taajamien rintamamiestaloalueille. Suomi oli ainoita eurooppalaisia valtioita, jossa näinkin myöhään luotiin laaja pientilojen ja pientilallisten joukko; 100 000 uutta pientilaa ja 75 000 asuintaloa, järjestään puolitoistakerroksisia puisia omakotitaloja. Kaupunkien ja muiden taajamien rintamamies-alueillakin oli hieman agraarimaista leimaa, sillä tontteihin kuului omavaraisuutta tarjonneita puutarhapalstoja.

Rintamamiestaloa on luonnehdittu omaperäisimmäksi suomalaisen modernismin ilmentymäksi (Saarikangas). Se edustaa standardisoitua rationaalisuutta. Rakentaminen perusti sotavuosina luotuihin RT-kortteihin ja tyyppipiirustuksiin. Materiaalit olivat helpoimmin saatuja ja halvimpia, puuta lautoina. Pohjaratkaisut olivat yksinkertaisia ja toimivia, sydänmuurin ympärille ryhmittyneitä neljän huoneen pohjia ullakkohuoneineen. Yksityiskohtia ja sisutuksia rakentajat toteuttivat enemmän oman mielensä mukaan. Talot rakennettiin pääosin itse ja hartiapankkitalkoina.

Kaupungit muuttuvat ja kasvavat

Sotien jälkeen kaupunkien kerrostaloissa rakentamisen tekniikka ja materiaalit muuttuivat.  Samalla ryhdyttiin toden teolla toteuttamaan funktionaalista kaupunkirakennetta, vaikka asuinrakennusten ilme pehmeni pula-ajan ja materiaaliromantiikan vuoksi. Asuintaloille antoivat luonnetta erkkerit, roiskerappaukset ja väritys sekä tiilen, puun ja liuskekiven käyttö detaljointiin ja korosteisiin.

Valtion rooli oli ratkaiseva. Se lainoitti ajoittain yli 2/3 asuntotuotannosta. Vuonna 1949 luotu aravajärjestelmä liittyi kaupunkien rakentamiseen ja myös omistusasumisen yleistymiseen. Se korvautui myöhemmin pankkien rahoituksella.

Asuinalueiden kaavoitus oli pitkään meurmanilaista (Asemakaavaoppi, 1947) ja tukeutui puutarhakaupunkiajatuksiin ja kansainvälisiin lähiöteorioihin. Kaupungit nähtiin hierarkkisina ja hajakeskitettyinä. Erillistä liikekeskustaa, tavallisesti vanhaa kantakaupunkia, ympäröivät julkisen liikenteen ulottuvilla asumakunnat, joita erottivat toisistaan viheralueet. Asumakunnat koostuivat asumalähiöistä, jotka oli varustettu muutamalla julkisella ja kaupallisella peruspalvelulla. Lähiöihin rakennettiin funktionalismin hengessä kerros-, rivi- ja omakotitaloalueita.

Ajatusta toteutettiin johdonmukaisesti kaikissa suurissa kaupungeissamme. Oulussa esimerkiksi Meurmanin ja Aarne Ervin vuoden 1952 yleiskaava määritti kaupungin asuinalueiden kehityksen, ja Turussa saman teki Olavi Laisaaren 1952 yleiskaava ja kaupungin kehittämissuunnitelma. Vapaasti luontoon rakentunut, vaihtelevien talo- ja huoneistotyyppien Tapiola jäi omassa lajissaan kutakuinkin ainoaksi, mutta ei suinkaan ainoaksi korkeatasoiseksi uudeksi asuinalueeksi.

1960- ja 70-luvuilla muutettiin lähiöihin

Aluerakentamisen myötä kerrostalot leimasivat 1960-70 -lukujen rakennemuutosten valtavaa ja nopeaa asuinrakentamista. Massakauden lähiöille tunnusomaisia piirteitä ovat – paitsi nosturiratojen määrittämä rakenne –  ulkosyöttöperiaate, aluetta kiertävä kokoojakatu, josta asuinkadut ja kevyen liikenteen reitit erkanivat. Vapaamuotoisempien, topografiaa hyödyntäneiden metsälähiöiden jälkeen palattiin tiukempaan suorakulmaiseen koordinaatistoon. Kivikaupunkien perinteisten umpikortteleiden uudet variaatiot ja tulkinnat palasivat kaupunkeihin 1900-luvun lopussa.

Olympiakylä
Olympiakylä. © Kuva: Soile Tirilä, Museovirasto.

Lähiöiden asuinrakennuksia ei rakennettu kestämään. Talojen spekulatiivinen odotusaika lähiörakentamisessa oli joitakin kymmeniä vuosia. Korjattavuutta ei tarvittu, oletuksena oli muutoksen pysyvyys, asuinalueiden väistämätön määräaikainen saneeraus.

Asuntoja rakennettiin 1970-luvulla vauhdilla, jota sittemmin ei ole ylitetty. Asuntokanta lisääntyi neljänneksellä. Lähiöasuminen on tämän jälkeenkin muuttunut nopeasti. Lasten aikuistuessa ja ikäluokkien pienetessä asukasluku laskee, keski-ikä nousee ja palvelujen perusta heikkenee. Monen alueen arvostus laski. Lähiöuudistukset 1980-90 –luvuilla tulivat tarpeeseen.

Puukaupunkeja purettiin

Vielä sotien jälkeen kaupunkien asuinalueet olivat tavallisesti laajoja, väljiä, matalia ja vihreitä, puutaloja ruutukaava-alueilla. Vanhimpien kaupunkien ruutukaavakeskustat ja suurempien kaupunkien 1800-luvun lopun väljemmät ruutukaava-alueet joutuivat koville 1950-70 –luvuilla.  Ne saneerattiin.

Muutokset olivat erityisen sirpaloivia Sisä- ja Itä-Suomessa. Suomenlahden ja Pohjanlahden rannikkokaupungeissa vanhaa asuinympäristöä säilyi vähän paremmin. Hyvätkin saneeraustavoitteet saattoivat vesittyä rakentamisen huonoon laatuun tai siihen, että autojen pysäköintitilat veivät ajateltua enemmän pihamaita ja vihervyöhykkeitä. Samanlaisia muutoksia on ollut kaikissa kaupungeissamme, esimerkkeinä vaikkapa Tammisaaren 5. ja 6. kaupunginosan 1900-luvun vaihteen hienon puukaupungin häviäminen tai Oulussa Heinäpään ja Tuiran vihreyden ja yksikerroksisten puutalojen leimaaman ympäristön tuhoutuminen.

Pientalo on asumisen ihanne

Sotien jälkeisestä tyyppiomakotitalosta luovuttiin 1960-luvulla. Tilalle tulivat laakeakattoiset ja lopulta tasakattoiset yksikerroksiset omakotitalot ja rivitalot. Samalla siirryttiin valmis- ja elementtipientalojen rakentamiseen.  Onnellinen perhe asui tiilitalossa viimeistään 1960-luvulla.

Asuntomessut olivat vuodesta 1970 lähtien pientaloasumisen näyteikkuna. Ensimmäisillä asuntomessuilla Tuusulan Lahelassa vielä etsittiin uutta pientaloa. Teollisten valmistajien tyyppitalot ja erilaiset rakennejärjestelmät painottuivat. Oikean pientalon haku on jatkunut läpi messujen historian ja jatkuu yhä. Rakennuttamistavat ja talotyypit ovat muuttuneet ja monipuolistuneet vuosien mittaan.

Messu- ja pientaloalueet ilmentävät hyvin suomalaisten ihannetta: omakoti- ja pientalo, mieluiten harjakattoinen, käytännölliset sisätilat ja luonnon läheisyys. Arkkitehtuurin esteettinen laatu on tavallisesti ollut toissijaista.  Rakentamisen päälinja on ollut muuta kuin näyttelyiden ja arkkitehtuurijulkaisujen esittelemät korkeatasoiset yksittäisrakennukset. Asumisessa ja rakentamisessa on kuitenkin reagoitu myös yhteiskunnallisiin muutoksiin, ekologisiin kysymyksiin, energiatehokkuuteen ja vammaisten asumiseen.

Julkaistu 10.7.2006 klo 9.24, päivitetty 18.11.2017 klo 12.28