Tuohimalkakatot – korjausohjeistuksella kulttuuriperintöä pelastamaan

Uutinen 20.6.2018 klo 10.30
Tuohimalkakattoja löytyy Suomesta tällä hetkellä noin 115 kappaletta, joista suurin osa on museorakennuksissa.
Tuohimalkakattoja löytyy Suomesta tällä hetkellä noin 115 kappaletta, joista suurin osa on museorakennuksissa. © Kuva: Erkka Pajula.

 

Koivun tuohen ja malkapuiden käyttö vesikatteen materiaalina on ollut hiipuvaa kulttuuriperintöä jo noin 100 vuotta. Tuohiarkeista ladottu kerros ja näiden päälle painoksi ja auringonsäteiltä suojaamaan asetetut pyöreät tai halkaistut malkapuut muodostavat vedenpitävän katteen. Tuohimalkakatot ovat yksilöllisiä kansanrakentamisen taidonnäytteitä ja ilmentävät alueensa rakennusperinnön moninaisuutta. Osittain kadonneen tuohimalkakattojen rakentamistaidon elvyttäminen on keskeistä fyysisten rakenteiden säilyttämisessä. Malkakattojen rakentamisella on Suomessa yli 500-vuotiset perinteet ja yksinkertaisilla työkaluilla toteutetun käsityötaidon ylläpitäminen on arvo jo itsessään.

Malkakatoista runsaasti alueellisia variaatioita

Tuohimalkakattojen rakentamisen aikakaudella ei ole ollut koko maata kattavia yhteneväisiä käytäntöjä ja standardeja, joten rakenteista käytettävä sanasto on kirjavaa. Sama sana on saattanut tarkoittaa eri murrealueilla myös toista rakenneosaa. Sanaston lisäksi myös itse kattorakenteet sisältävät alueellisia rakennevariaatioita, joissa on ratkaistu esimerkiksi malkojen tai painopuiden paikoillaan pysyminen eri tavoin.

Tuohimalkakattojen rakentamisvariaatioihin on vaikuttanut saatavilla olevat materiaalit ja käytettävissä olleet työkalut. Malkojen kiinnittämiseen harjatapilla tarvittavan reiän tekovälineen, malkurin tai napakairan yleistyminen on vaikuttanut rakentamiskäytäntöihin. Tiedämme kairojen olleen käytössä jo keskiajalla kirkonrakentajilla ja 1500-luvulla rannikkoseutujen laivanrakentajilla. Sekä laivanrakennustelakat että keskiaikaiset kirkot ovat olleet yleisimpiä niillä alueilla, joissa myös harjatapillinen malkakatto on yleisempi. Arkistolähteistä löytyneet rakennukset ja nykyään jäljellä olevat malkakattoiset rakennukset on rakennettu 1600-1800 -luvuilla, jolloin kairat ovat olleet jo yleisesti käytössä. Kuitenkin räystäskoukullinen rakenne on säilynyt Savossa harjatapillista yleisempänä näihin päiviin asti. Tuohimalkakattojen rakennetyypit eivät ole kuitenkaan rajautuneet maantieteellisesti vaan siirtyminen harjatapilliseen rakenteeseen on käynyt ajan myötä.

Tuohimalkakattojen oikeaoppinen rakentamistaito riippuu arkistolähteistä saaduista tiedoista. Ilman kansatieteellisiä kyselyaineistoja olisivat tämän päivän malkakatot vielä enemmän toistensa kaltaisia. Jäljellä olevien kattojen autenttisuus on lähinnä niiden olemassaolossa ja jatkuneessa rakennustaidossa, sillä tuohi- ja malkamateriaalin ikä on lähes poikkeuksetta nuorempaa kuin itse rakennus. Tuohimalkakatto on kuitenkin pitkäikäisempi kuin pärekatto, sillä malkojen lahottua tuohien päältä 20-30 vuodessa ovat tuohet yleensä vielä ehjiä ja niiden päälle voidaan asettaa uudet malkapuut.

Ohjeistusta malkakattojen korjauksen tueksi

Tällä hetkellä malkakattojen säilymisen uhkana on rakennustaidon puute ja materiaalin saatavuus. Rakennustaidon hankkiminen ja ylläpitäminen on haasteellista malkakattojen vähäisen määrän vuoksi. Tähän auttaisi kulttuurihistoriallisten kansanrakennusten yksilöllisyyden tärkeyden esiin nostaminen ja niiden arvottaminen uniikkeina muistoina menneisyydestä.

Rakennusperinnön säilymisen kannalta olennaista on rakennusten kattojen hyvä kunto. Voidaan puhua koko rakennusta koskevasta konservoinnista, kun sen vesikate pidetään konkreettisesti ehjänä restaurointitoimenpitein. Restauroinnin toteuttaminen mahdollisimman paljon kohteen autenttisuutta säilyttäen vaatii huolellisesti tehdyn konservointisuunnitelman. Konservointisuunnitelman laatimiseksi on ensin tunnistettava kohteen ominaispiirteet, siinä tapahtuneet muutokset, vauriot ja niiden aiheuttajat.

Metropolia ammattikorkeakouluun tekemääni konservoinnin opinnäytetyöhön on koottu tietoa tuohimalkakatoista ja aineistoa myöhemmin Museoviraston verkkosivuilla julkaistavaan korjausohjeistukseen. Korjausohjeistuksen myötä rakennetermistö selkiytyy ja helpottaa rakennuksen omistajaa myös korjausavustuksen hakemisessa, sekä itse katon rakentamisessa tai rakennuttamisessa. Korjausohjeistuksessa nostetaan esiin rakennusten yksilöllisyyttä ja sen ominaispiirteiden dokumentointia ennen korjaustöihin ryhtymistä. Tulevien malkakattoisten rakennusten restaurointien raportoinnilla ja etenkin toimenpiteitä edeltävällä kohteen dokumentoinnilla saadaan kerättyä aiheesta lisätietoa.

Erkka Pajula, konservaattori YAMK, Museovirasto