Pientalojen rakenteet 1940-1970

Minna Lukander

Pientalorakentaminen 1940-luvun Suomessa

Jälleenrakentamiskauden vallitsevaksi pientalotyypiksi muodostui jälleenrakennusajan tyyppitalo, ns. rintamamiestalo. Se perustui lähinnä sotien aikana ja niiden jälkeen omatoimirakentajille suunniteltuihin tyyppitalopiirustuksiin. Rintamamiestalomalli, joka tässä artikkelissa tarkoittaa 1940 – 1950 -luvuilla rakennettuja puurunkoisia taloja, säilyi parikymmentä vuotta maaseudun ja esikaupunkien käytetyimpänä uudisrakennustyyppinä.

1940-luvulla rakennettu omakotitalo Espoon Mankkaalla.
1940-luvulla rakennettu omakotitalo Espoon Mankkaalla. © Kuva: Minna Lukander.

Rintamamiestalo on puolitoistakerroksinen, puurakenteinen ja harjakattoinen noppamainen omakotitalo. Rakennuksen keskellä olevan savupiipun ympärille sijoitettiin kaikki asuintilat. Nelijakoisessa alakerrassa oli eteinen, kaksi huonetta ja keittiö. Yläkerrassa oli kaksi päätyhuonetta, jotka voitiin rakentaa asuinkäyttöön myöhemminkin. Talossa oli usein kellarikerros, monesti myös. wc. Varsinaiset peseytymistilat oli tarkoitus rakentaa erilliseen piharakennukseen. Moniin taloihin on lisätty jälkikäteen pesu- ja saunatilat, usein wc:kin, joko rungon sisälle tai laajennusosaan. Tyypillinen saunatilojen sijoituspaikka on kellarikerros.

Näennäisestä samankaltaisuudestaan huolimatta jokainen rintamamiestalo on yksilö. Jo tyyppitalomalleja eri muunnelmineen oli satoja. Lisäksi kukin suunnittelija ja rakentaja saattoi muokata tilaratkaisuja omiin tarpeisiinsa sopiviksi. Myös rakenteita muunneltiin saatavilla olevien materiaalien, rakentajan taitojen ja ideoiden mukaan.

Rintamamiestalojen muunneltava rakenne

Ajan myötä ja materiaalipulan helpottuessa myös tyyppirakenteet muuttuivat. Rakenne- ja eristyspaksuus kasvoivat, rakenteet monimutkaistuivat, ja niissä voitiin käyttää kalliimpia materiaaleja ja tarvikkeita. Siksi ”tyypillisiä” rakenteita voidaan esitellä vain hyvin yleisluontoisesti ja suuntaa-antavasti. Alkuperäisten rakenteiden kirjon lisäksi myös korjauksia on tehty eri aikoina lukemattomin eri tavoin, joten korjaukseen ryhdyttäessä rakenteet on aina selvitettävä tapauskohtaisesti.

Rintamamiestalossa saattoi olla hirsirunko, mutta yleisin oli 1930-luvulla yleistynyt runkotyyppirakenne, jossa kantavana rakenteena oli määrämittaisesta sahatavarasta naulaamalla koottu kehikko.  Se jäykistettiin vinolaudoituksella. Jäykisteenä käytettiin myös erilaisia rakennuslevyjä, mm. insuliittia. Niin seinä ja lattia- kuin kattorakenteetkin eristettiin pääasiassa sahanpuruilla ja kutterilastulla. Rakenteiden tuulensuojana ja tiivisteenä käytettiin tervapaperia ja pinkopahvia.

Rintamiestaloissa on muunneltavaa tilaa

Rungon sisäpuolinen verhous tehtiin tiiviistä laudoituksesta, joka päällystettiin pinkopahvilla. Sisäverhouksena yleistyivät. myös erilaiset huokoiset puukuitulevyt ja rakennuslevyt. Ulkopuolelta rakennus verhoiltiin laudasta, yleisimmin pystysuuntaisena peiterimaverhouksena, jossa leveämpien lautojen rakoa peittää kapeampi rima. Tosin arkkitehdit suosivat tyyppitalopiirustuksissaan vaakalaudoitusta.

Vesikaton kantavina rakenteina käytettiin tavallisesti yksinkertaisia puisia kattokannattajia. Ne tuettiin ulkoseinille ja kantaville väliseinille, jotka erottivat ullakon asuintilat kylmistä sivu-ullakoista. Pienillä jänneväleillä tämä rakenne oli riittävä ja tilat saatiin mahdollisimman tehokkaasti hyötykäyttöön. Toinen vaihtoehto oli ns. ruotsalainen kattotuoli, joka on tuettu ja jäykistetty vinotuin läheltä ulkoseinää. Tämäkin rakenne jätti keskiosan asuintilat vapaasti käytettäviksi. Tyypillinen kattokaltevuus oli jyrkähkö 1:1,5.

Vesikatemateriaaleista oli pulaa yhtä lailla kuin kaikesta muustakin. Alkuun päre oli lähes ainoa saatavilla oleva kateaine ja jopa korsi- eli olkikaton rakentamiseen annettiin ohjeet. Näitä kattoja ei kuitenkaan ole enää säilynyt, sillä ne lienee korvattu heti, kun parempia materiaaleja tuli saataville. Rintamamiestalolle ominaisia katemateriaaleja ovat kolmiorimoitettu bitumihuopa, konesaumattu pelti ja sementtikattotiili.

Rintamamiestaloissa on kellarit

Rakennusten perustamistapa oli syväperustus. Betonirakenteinen sokkeli perustettiin syvälle maahan routarajan alapuolelle betonianturoiden varaan. Rakennuksiin rakennettiin joko kellari tai sitten lämpimän lattiarakenteen ja maanpinnan väliin jätettiin tuulettuva ilmatila, ryömintätila. Koska perustukset ulotettiin pääsääntöisesti roudattomaan syvyyteen, vakavat perustusvauriot rintamamiestaloissa ovat harvinaisia huonolaatuisesta betonista huolimatta.

Sen sijaan kellarirakenteissa saattaa esiintyä kosteusvaurioita perusmuurin vedeneristyksen ja salaojituksen puutteellisuuden vuoksi. Kellarin seinät olivat yleensä eristämättömiä, mutta kosteassa perusmaassa tehtiin kosteudeneristys sisäpintaan siveltävällä bitumilla. Perustukset olivat vielä 1940-luvulla yleisesti salaojittamattomat.

Rintamamiestalojen ikkunat ja sisustusmateriaalit

Ikkunat olivat tyypillisesti kaksipuitteisia sisään-ulos-aukeavia puuikkunoita. Yleisin malli oli pystysuuntaisesti kahteen tai kolmeen osaan jaettu ikkuna. Energiansäästön ja lasipulan vuoksi ikkunat olivat pieniä. Vallitseva muoto oli matala lähes neliömäinen kaksijakoinen ikkuna. Ikkunalasi ei saanut säännöstelyn aikaan olla kolmea millimetriä paksumpaa.

Rakennustietokorteissa oli myös täydelliset sisustusdetaljipiirustukset mm. kiinteistä kalusteista. Kalusterungot tehtiin vanerista, ovet pinnoitettiin koivuviilulla, varustettiin koivuisilla reunalistoilla ja lakattiin. Väliovet olivat joko lautarakenteisia yksinkertaisia peiliovia tai sileitä vaneriovia. Lattioiden pintamateriaalina suosittiin lautaa tai sen päälle asennettua mattoa. Linoleumin korvikkeena oli pula-aikana ns. Stragula-matto.

Rintamamiestalojen rakenteelliset ongelmat

Rintamamiestalojen tyypillisiä rakenteellisia ongelmia ovat olleet kylmyys ja vetoisuus. Käytettyjen lämpöeristeiden eristyskyky on ollut huono tai paksuus riittämätön, ja rakenteiden läpi on saattanut olla hallitsematonta ilmavuotoa.

Alun perin huonosti rakennetut rintamamiestalot on ehditty jo purkaa tai korjata perusteellisesti, joten usein pahimmat rakennusvirheet ja ongelmat johtuvat myöhemmin tehdyistä ajattelemattomista korjauksista. Yleisiä ovat arkkitehtoniset kömmähdykset kuten rakennuslevy- tai tiiliverhoukset, ikkunoiden koon ja puitejaon muutokset tai epäsuhtaiset laajennusosat.

Rakennukselle merkittävästi vaarallisempia riskejä ja virheitä ovat rakenteita koskevat muutokset. Tyypillisiä rakennusvirheitä on syntynyt tehtäessä kellaritilojen sisäpuolisia eristyksiä ja panelointeja sekä lisäeristettäessä ulkoseinä- ja lattia- ja kattorakenteita. Rakenteet on saatettu lisäeristää ja tiivistää asiantuntemattomasti ja samalla tukkia tuulettuviksi tarkoitettuja rakenteita, jolloin riski kosteusvaurioiden syntymiseen on suuri.

Kohti yksilöllisyyttä: pientalot 1950-luvulla

1950-luvun omakotitalo Helsingin Lauttasaaressa.
1950-luvun omakotitalo Helsingin Lauttasaaressa. © Kuva: Minna Lukander.

Suuri muuttoaalto maalta keskuksiin aiheutti sen, että kaupunkien ja taajamien asukasluku ylitti maaseudun. Vaikka asuntotuotannon painopiste siirtyi jälleenrakennuskauden rintamamiestaloista kerrostaloihin, suunniteltiin uudet taajamat, metsälähiöt, käyttäen hyvinkin runsaasti erilaisia talotyyppejä. Ajatuksena oli sekoittaa eri sosiaaliluokat keskenään.

Rivitalo yleistyi rakennustyyppinä 1950-luvulla ja omakotitalotkin saatettiin aiemmasta poiketen sijoittaa hyvin tiiviiksi kokonaisuuksiksi. Rintamamiestaloja rakennettiin edelleen paljon ja Arava-mitoitettuja tyyppitalojakin suunniteltiin, mutta vähitellen tarve varsinaisille tyyppitaloille poistui. Varakkaampi väestö rakennutti esikaupunkeihin yksilöllisesti suunniteltuja kookkaitakin omakotitaloja amerikkalaisuuden henkeen.

Paikallarakennetut talot olivat yleisiä

1950-luvulla rakennustekniikkana oli vielä paikallarakentaminen. Talojen rungot tehtiin joko puusta tai muurattiin tiilestä. Vuonna 1956 rakennustarvikkeiden säännöstelyn päätyttyä alkoi uudenlaisen jäykän rakennuslevyn, lastulevyn, valmistus Suomessa. Se tehtiin erikokoisista puulastuista puristamalla. Sideaineena toimi liima. Levyn jäykkyyden ansiosta puurakennusten pystyttämisessä jäi työvaiheita pois, koska levy toimi rungon jäykistäjänä ja valmiina pintakäsittelypohjana. Lämmöneristeinä alettiin käyttää yhä yleisemmin kevyitä sulasta lasi- tai kiviaineesta valmistettuja mineraali- eli vuorivilloja.

Usein taloista tehtiin yksikerroksisia puolentoista kerroksen sijaan. Rakennukset olivat harjakattoisia ja niissä oli leveät räystäät ja suuri nauhamainen olohuoneen ikkuna. Rakennusten matala ja pitkä muoto selittyy sillä, että saman katon alle sijoitettiin usein myös autotalli ja sisäsauna.

1950-luvun rakennusten julkisivut

1950-luvun asuntosuunnittelulle ja pientaloillekin oli tyypillistä, että erilaisilla julkisivumateriaaleilla luotiin vaihtelua muuten yhtenäisesti rakennettuihin alueisiin.

Julkisivut olivat pääosin joko lautaverhottuja tai rapattuja. Julkisivupintoja jäsennettiin yleisesti esimerkiksi jättämällä osa talosta tiilipinnalle ja rappaamalla osa. Uusina verhousmateriaaleina alettiin käyttää erilaisia levyjä kuten mineriittiä ja poimupeltiä. Tiilitaloissa ikkunat saatettiin kehystää sileällä rappauksella ja rapatussa talossa etenkin ulko-oveen voitiin muurata tiilikehys. Rappaustyypeistä karkea roiskerappaus oli vallitseva. Julkisivun peiterimavuoraus koettiin vanhanaikaiseksi, ja sen sijaan käytettiin mieluiten tummalla lahonsuoja-aineella siveltyä leveää lautaa avosaumoin. Toinen paljon käytetty laudoitustapa oli vaakasuuntainen viistopintainen puolipontti.

Rakennukset perustettiin yhä yleisesti syväperustuksella. Sokkelit rapattiin. Tyypillistä oli verhota sokkelit myös liuskekivellä ns. lehmännahkakuvioon. 1950- ja 1960-luvuilta lähtien perustukset on tavallisesti salaojitettu.

1950-luvun rakennusten materiaalit

Väliseinien ja katon vuorauksessa alettiin käyttää Kipsonit-levyä, jonka valmistus aloitettiin Suomessa 1949. Levy on puhdasta hienorakeista kipsiä, ja se on päällystetty molemmin puolin liimapitoisella kartongilla. Levy kiinnitettiin yksinkertaiseen puurunkoon. Se korvasi, sisärappauksen, samaan tapaan kuin lastulevy, ja toimi myös lämmöneristeenä. Levyn etuna oli paloturvallisuus. Kipsoniitista tehtiin myös rei’itettyjä kattolevyjä sisäkattoverhouksiin.

Muovien läpimurto tapahtui 1950-luvulla. Muovi korvasi puun mm. ovenpainikkeissa ja wc-istuinten kantena. Myös muovimattoja alettiin käyttää.  Tapettia arvostettiin jälleen, ja suomalaiset muotoilijat ja taitelijat suunnittelivat tapettimallistoja. Vuonna 1954 tulivat myyntiin nopeasti kuivuvat muovipohjaiset lateksimaalit, joita alettiin käyttää myös ulkomaalauksessa. Uutuutena markkinoille tuli kaakeleita edullisempi mutta niitä imitoiva Enso-levy, värikäs lakkapintainen kovalevy.

1950-luvun omakotitalojen rakenteiden ongelmat

Tämän aikakauden talojen rakenteissa esiintyy samankaltaisia ongelmia kuin aiemmallakin vuosikymmenellä mutta osa ongelmista liittyy uusiin rakennusmateriaaleihin, joiden ominaisuuksia ja kosteusteknistä käyttäytymistä ei vielä tunnettu. Mm. mineraalivillaeristeen kanssa ei osattu käyttää höyrynsulkua tai rakennetta ei tuuletettu riittävästi.

1960-luvulla tyyppitaloista talotehtaiden mallistoihin

1960-luvun talo Espoon Mankkaalla.
1960-luvun talo Espoon Mankkaalla. © Kuva: Minna Lukander.

1960-luvun omakotirakentamisessa suosittiin yksikerroksista, kellaritonta talotyyppiä, jonka vaakasuuntaisuutta korostivat matala sokkeli ja loiva, kaltevuudeltaan 1:2–1:4 harjakatto. Ullakoista luovuttiin. Puurunkoisia puolitoistakerroksisia tyyppitaloja rakennettiin edelleen, mutta niiden arkkitehtuuria arvosteltiin nappulamaisuutensa vuoksi kömpelöksi. Asumista yhdessä tasossa arvostettiin, ja portaissa kulkemisen rasittavuudesta kirjoitettiin lehdistössä.

Tyyppitalojen tilalle tulivat 1960-luvun teolliset puu- tai tiilirakenteiset pientalotyypit, joita jokaisella talotehtaalla oli oma mallistonsa. Kuusikymmenluvulla tehtiin tunnetuksi iskulause ”Onnellinen perhe asuu tiilitalossa”. Ajatus yhdistää onni ja talon myynti oli tehokas. Muun muassa Tiilikeskuksen Eero- ja Juhani-tyyppitaloja pystytettiin ympäri maata. Talojen julkisivumateriaalina oli puhtaaksimuurattu punainen tiili.

Perustamistapana yleistyi matalaperustus. 1960-luvun loppupuolella maanvarainen betonilaatta oli vallitseva alapohjatyyppi. Alkuun se varustettiin yläpuolisella lämmöneristyksellä, jonka päälle koolattiin lattialaudoitus tai -levytys. Rakenteen ongelmana on laatan yläpintaan tiivistyvä kosteus. Rakennettiin myös ns. kaksoislaattalattioita, joissa lämmöneriste sijaitsi kahden betonilaatan välissä. 1960-luvun varhaisimmista perustuksista ja alapohjista eristeet saattavat kuitenkin puuttua.

Kun rakennuksen korkeutta pyrittiin madaltamaan ja toisaalta pyrittiin eroon ulkoseinän ja alapohjan välisistä kylmäsilloista, kehiteltiin ns. valesokkeli, jossa puurungon alaosa on lähes suojaamattomana kahden betonirakenteen välissä ja usein vielä maanpinnan alapuolella.

Puurunko yleisin

Vaikka täystiili- sekä myöhemmin kevytbetoni- ja harkkoseiniä tehtiin jonkin verran, perinteinen sahatavarasta tehty pystyrunko säilytti asemansa ylivoimaisesti suosituimpana seinärakenteena. Mineraalivillaeristeet syrjäyttivät sahanpuru- ja kutterieristeet. Eristepaksuus säilyi alkuun jokseenkin samana kuin puruseinissä, n.100 mm:nä. Rungon jäykisteenä toimivat runkotolppiin upotetut, nurkkiin kiinnitetyt vinojäykisteet ja tuulensuojalevyt. Lastulevyn vakioleveys standardisoi 1960-luvulla puurakennuksen runkojaoksi 60 cm.

Teollisen rakentamisen myötä yleistyneiden uusien materiaalien ominaisuuksia ja kosteusteknistä käyttäytymistä ei vielä hyvin tunnettu. Siksi rakenteiden ongelmat 1960-luvun taloissa liittyvätkin usein juuri ala- ja yläpohjien ja ulkoseinien kosteusongelmiin.

Uudet pintamateriaalit valtaavat alaa

Ulkoseinien pintamateriaaleina käytettiin aikaisempaa enemmän tiiltä, rappausta ja asbestisementti- ja mineraalilevyjä, jotka ilmestyivät myös rintamamiestalojen seiniin. Uusien, tiiviiden verhouslevyjen ja lateksimaalien myötä opittiin vähitellen käyttämään tuuletusrakoa pintaverhouksen takana. 1960-luvun ja 1970-luvun puutalorakentamiselle oli tyypillistä hienoinen epäluottamus puuhun julkisivumateriaalina, mikä johtui ainakin osittain lateksien aiheuttamista ongelmista. Asbestisementtilevy Mineritiä mainostettiin nimenomaan huoltovapaana ratkaisuna. Julkisivuihin tehtiin toki edelleen myös lautaverhoiluja etenkin vaakasuuntaisena.

Yläpohjan kantavat rakenteet tehtiin vielä 1960-luvulla usein kappaletavarasta suoraan paikoilleen. Vuosikymmenen lopulla otettiin käyttöön kattoristikot, joissa yhdistyi sekä yläpohjan kantava rakenne että vesikaton kannatus. Alkuun ne koottiin työmaalla naulaten, myöhemmin käytettiin tehdasvalmisteisia naulalevyristikoita. Ristikot vapauttivat tilojen suunnittelua, sillä kantavia väliseiniä tarvittiin enää suurehkoilla runkosyvyyksillä. Yläpohja eristettiin tavallisesti kattotuolien väliin tiiviisti asennetulla mineraalivillalevyllä.

Kun katot loivenivat, tiilikatteen käyttö väheni huomattavasti. Eniten käytettiin peltiä ja huopaa.

Tehdastuotteiset ikkunat yleistyvät

1960- luvun ikkunat ovat standardimittaisia tehdastuotteita. Yleisin ikkunatyyppi on kaksilasinen sisään-ulos aukeava puuikkuna, joskin myös sisään-sisään aukeavaa ikkunatyyppiä käytettiin. Rintamamiestaloon verrattuna ikkunoiden ja niiden lasiaukkojen koko suureni. Välipuitteiden käytöstä luovuttiin jopa niin, että tuuletusikkuna oli omassa karmissaan. Ikkunatkin korostivat arkkitehtuurin vaakasuuntaisuutta: yksittäiset ikkunat olivat korkeuttaan leveämpiä, ja ne sijoitettiin usein nauhamaisiin ryhmiin. 1960-luvulta lähtien yleistyi myös umpiolasin käyttö ikkunalaseina etenkin ns. kiinteissä, lasiseinämäisissä ikkunoissa.

1960-luvulla ulko-ovi oli useimmiten pienen katoksen tai avokuistin suojaama yksinkertainen pystypaneloitu ovi, jossa saattoi olla yläikkuna tai kapea ja korkea lasiaukko.

Sisustusmateriaaleina suoraan betonilaatan pintaan liimattavat korkki-, linoleumi- ja muovimatot yleistyivät ja seinien verhouksena lateksilla telattu avosaumainen lastulevy.

Keskuslämmitys

Eri polttoaineita käyttävät keskuslämmitysjärjestelmät yleistyivät ja tulisijat menettivät merkitystään lämmönlähteenä. Varaavien tulisijojen sijaan alettiin rakentaa avotakkoja, joiden tärkein tehtävä oli toimia arkkitehtonisena elementtinä ja tunnelmanluojana. Kun vapaa tilasuunnittelu hajautti esim. poistoa vaativat wc- ja kylpyhuonetilat eri puolille taloa, ei kaikkia poistoilmahormejakaan enää koottu samaan savupiippuun savuhormin kanssa, vaan ne rakennettiin kevyemmin pellistä tai rautaputkesta.

1970-luku, pientalon uusi nousu

Asuntomessut olivat vuodesta 1970 lähtien pientaloasumisen näyteikkuna. Teollisten valmistajien tyyppitalot ja erilaiset rakennejärjestelmät painottuivat.

1970-luvun tasakatto Espoon Mankkaalla.
1970-luvun tasakatto Espoon Mankkaalla. © Kuva: Minna Lukander.

1970-luvulle tultaessa talojen kattokaltevuus loiveni entisestään 1:5 aina tasakattoon saakka. Pulpettikattojakin käytettiin. Räystäät niukkenivat tai katosivat tyystin. Tilalle tuli kattorakenteen otsan verhouksena korkeahko lautaverhous. Rakennus muuttui hahmoltaan suorakaiteesta monimuotoisemmaksi, usein L-muotoiseksi ns. puoliatriumtyypiksi terasseineen ja katoksineen. Myös rinneratkaisut olivat suosittuja. Ikkunat muuttuivat korkeuttaan leveämmiksi. Suuret maisemaikkunat olivat suosittuja; olohuoneen koko ulkoseinä saattoi olla lasia. Rakennusten koon ja runkosyvyyden kasvaessa sisimpiin tiloihin haettiin luonnonvaloa kupolimaisten kattoikkunoiden avulla.

Puurunkoinenkin talo verhottiin usein punaisella tai keltaisella tiilellä. Puuosat kuten ikkunat ja katon otsalaudoitukset petsattiin tummiksi.

1970-luvun
1970-luvun "käkikello" Espoon Mankkaalla. © Kuva: Minna Lukander.

1970-luvun jälkimmäisellä puoliskolla ilmestyivät suomalaiseen rakennuskulttuuriin ”käkikellotalot”, jyrkkäkattoiset puolitoistakerroksiset pientalot koristeellisine päätyparvekkeineen.

Energiakriisin myötä ikkunat pienenivät ja seinät kasvoivat paksuutta. Myös rakennuksen pohjamuoto karsittiin taas kompaktiksi suorakaiteeksi.

1970-luvulla maanvarainen betonilaatta oli edelleen yleisin perustamistapa. Tuolloin ryhdyttiin käyttämään nykyisinkin yleistä alapuolelta eristettyä betonilaattaa.

Seinärakenteet ja höyrynsulku

Huomattava muutos seinärakenteissa tapahtui 1970-luvun alussa, kun höyrynsulku – muovitettu paperi tai myöhemmin muovi – otettiin käyttöön estämään rakennuksen sisäpuolelta kosteuden pääsy mineraalivillaeristeeseen. Höyrynsulun toimivuuden kannalta on oleellista, että sen asennus on aukoton ja tiivis. Ensimmäiset kelmut olivat kestävyydeltään melko heikkoja ja asennuksessa tapahtui paljon virheitä. Mm. naulat ja erilaiset läpiviennit kuten sähköjohdot, lävistivät sen huolettomasti. Jos 1960–1970 -lukujen talo on useampikerroksinen (esim. rinneratkaisut ja ”käkikellotalot”), on hyvin todennäköistä, että ulkoseinän höyrynsulkua ei ole tehty yhtenäiseksi välipohjan kohdalla. Koko liitosrakenne voi olla yhtä suurta kylmäsiltaa.

1970-luvun puolivälin tienoilla energiakriisin myötä eristepaksuus kasvoi niin, että 100 mm:n runkoon tehtiin 50 mm:n lisäeristys koolauksineen. Runko jäykistettiin vinojäykisteillä ja tuulensuojalevyllä.

Sisäpuolen seinäpäällysteistä ehdottomasti suosituin oli lastulevy. Aikanaan hyvinkin akuutti ongelma lastulevyjen liiman allergisia reaktioita aiheuttavasta formaldehydistä on nykyisin jo käytännössä poistunut. Mikäli sisäverhouksissa on vielä alkuperäisiä lastulevyjä, formaldehydi on vuosikymmenten mittaan haihtunut – vain kosteusvaurion yhteydessä sitä saattaa vielä vapautua. Uusissa lastulevyissä tätä ongelmaa ei ole.

Kattorakenteet

Tasakattojen myötä huopakatteiden käyttö lisääntyi. Huopakatteiden laatu parani, koska tasakatto vaatii aikaisempaa suurempaa tiiviyttä ja kestävyyttä. ”Käkikellotalojen” myötä tiilikate yleistyi uudelleen.

Tasakattorakenteen ongelmat liittyvät usein vedenpoistokaivoihin, jotka ovat alttiita tukkeutumaan, ellei neulasia yms. poisteta säännöllisesti vesikatolta. Vesi jää seisomaan katolle ja tunkeutuu kattohuovan alle. Jäätyessään laajeneva vesi aukoo katteen saumoja ja päästää taas lisää vettä sisään.

Pahoja kosteusvaurioita vesikattorakenteissa on saatu aikaan tukkimalla tuuletusväli ulkoseinän lisälämmöneristeellä. Ellei ilma kierrä yläpohjan tuuletustilassa, sen sisältämä kosteus ei pääse haihtumaan. Varsinkin jyrkkäkattoisissa ”käkikellotaloissa” kapeiden ja pitkien, koko lappeen mittaisten tuuletusrakojen toiminta on syytä tarkistaa. Hankala on myös tilanne, jossa tasakatto on muutettu harjakatoksi ja tasakaton vanha kattohuopa on jätetty sellaisenaan paikoilleen. Se pidättää alapuolisiin rakenteisiin kosteutta ja estää tuulettumisen, jolloin olosuhteet ovat vaurioitumiselle otolliset.

Ovet, ikkunat ja ilmanvaihto

1970-luvun ovet ja ikkunat ovat standardimittaisia tehdastuotteita. Yleisin ikkunatyyppi on kaksilasinen sisään-sisään aukeava puuikkuna. Kolminkertaisiakin ikkunoita ilmestyi markkinoille. Uutuuksia olivat tuuletusikkunat korvaavat ritilälliset tuuletusluukut ja pintakäsittelynä vaalean maalauksen sijasta tumma, yleensä ruskea petsaus.

Seitsemänkymmentäluvun minimalistinen tyyli riisui pienetkin kuistit, joten ulko-oven suojana saattoi olla vain lippa tai pieni syvennys. Teknisesti merkittävä uudistus oli lämpöeristetyn ulko-oven käyttöönotto 1970-luvun alussa.

Koneellinen ilmanvaihto alkoi tehdä tuloaan 1970-luvun alkupuolella, mutta sitä ei usein osattu asentaa oikein ja korvausilman saaminen jäi järjestämättä. ”Ilmanvaihtoa” hoidettiin ikkunatuuletuksella, mikä aiheutti veto-ongelmia. Energiakriisin myötä saatettiin ilmanvaihtokone jopa tyystin sulkea. Kun rakenteiden ilmanpitävyys samalla parani, sisäilman laatu huononi merkittävästi.

Julkaistu 18.11.2010 klo 10.52, päivitetty 5.12.2017 klo 12.30