Venäläiset linnoittivat Suomea 1900-luvun alussa

Ulla-Riitta Kauppi

Euroopan poliittinen ilmapiiri alkoi kiristyä ensimmäisen maailmansodan (1914-1918) kynnyksellä. Venäjä koki Saksan uhkaksi ja piti mahdollisena sen laivaston hyökkäystä Suomenlahdelta Pietariin. Uhkakuvaa lisäsi myös se, että Venäjän laivasto oli lähes kokonaan tuhoutunut Japanin sodassa (1904-1905) käydyssä Tsusiman taistelussa. Kun aikaa uuden laivaston rakentamiseen ei ollut, Venäjä ryhtyi 1912 rakentamaan Suomenlahdelle Pietarin puolustuksesi meririntamaa. Puolustusvyöhykkeestä tuli vahva, vaikka työ jäi kesken maaliskuun vallankumouksen puhjetessa 1917.

Espoon Leppävaaran kallioon louhitut taistelukaivannot jäivät osittain keskeneräisiksi.
Espoon Leppävaaran kallioon louhitut taistelukaivannot jäivät osittain keskeneräisiksi. © Kuva: Ulla-Riitta Kauppi, Museovirasto.

Venäläisten Suomenlahden rintamassa oli seitsemän puolustusasemaa. Pietarin välittömänä suojana oli Kronstadt lähialueineen. Toisena oli Viipurin seutu, kolmantena Kotkan edusta ja neljäntenä Helsingin maa- ja merilinnoitus. Viides oli Suomenlahden kapeimman kohdan sulkulinja, jota nimitettiin Pietari Suuren merilinnoitukseksi. Siihen kuuluivat Tallinnan maa- ja merilinnoitus sekä Porkkalanniemen, Jussarön ja Tvärminnen varustukset. Kuudes oli Orön seutu, seitsemäntenä Turun, Ahvenanmaan ja Viron yhteensä yli 30 saaren asemat.

Kun meririntama oli saatu välttävään puolustusvalmiuteen, Venäjällä alettiin uumoilla Saksan voivan noista maihin Pohjanlahdella ja marssivan Suomen halki Pietariin. Sen johdosta alettiin kiireen vilkkaa vuoden 1915 tienoilla rakentaa maarintamaa Helsingin seudulle ja Sisä-Suomeen Oulua ja Nurmesta myöten.

Helsingin seudulle merilinnoitteita ja maavarustuksia

Vantaan Maratonpuiston taistelukaivannot louhittiin korkeaan kallioon ja ne viimeisteltiin betonilla. Liikkumisen helpottamiseksi tehtiin askelmia ja puolustusrintamaan valettiin kivääriä tukeva hylly.
Vantaan Maratonpuiston taistelukaivannot louhittiin korkeaan kallioon ja ne viimeisteltiin betonilla. Liikkumisen helpottamiseksi tehtiin askelmia ja puolustusrintamaan valettiin kivääriä tukeva hylly. © Kuva: Ulla-Riitta Kauppi, Museovirasto.

Helsingin seudulle rakennettiin sekä ensimmäisen työvaiheen merilinnoitteita, että toisen vaiheen maavarustuksia. Niiden perusta oli luotu jo 1850-luvun puolivälissä, kun venäläiset olivat rakentaneet tykkipattereita sekä Viaporin - Suomenlinnan, rannoille että Lauttasaaren ja Jollaksen väliselle alueelle.

Meririntaman tykkipatterit rakennettiin betonista ja tykit sijoitettiin noin 30 metrin välein. Rintasuojaan valettiin ammus- ja panoskellareita sekä ikonikomero. Pattereihin sijoitettiin mittaus- ja tulenjohtoasemia periskooppeineen ja laitteistoineen sekä yötaisteluja varten valonheittimiä voimalaitteineen, ratoineen ja hisseineen.

Eräille saarille rakennettiin pienoisrautateitä kuljetuksia ja yhteydenpitoa varten. Jokaisella linnakkeella oli puhelinkeskus, joka oli yhdistetty Viaporin keskukseen Isolla Mustasaarella. Lisäksi Miessaaren puhelinkeskus oli yhdistetty maarintamaan, Hagalundiin, nykyiseen Tapiolaan.

Kuhunkin meririntaman patteriin sijoitettiin kahdesta neljään tykkiä, yhteensä toista sataa. Ne olivat enimmäkseen vuoden 1877 kanuunoita, mörssäreitä, haupitseja sekä Durlacher rannikkokanuunoita ja Canet-tykkejä vaihdellen kooltaan 152 ja 280 mm välillä.

Helsingin maarintaman oli tarkoitus pysäyttää saksalaisten eteneminen Helsingin seudun tärkeimpään venäläiseen tukikohtaan, Viaporin linnoitukseen. Siihen kuuluivat itäinen, pohjoinen ja läntinen puolustuslohko. Ensin linnoitettiin nykyiset Westend, Tapiola, Leppävaara, Kaarela, Pakila, Pukinmäki, Myllypuro ja Vartiokylä, sitten varustuksia rakennettiin Pukinmäeltä Malmin, Kontulan ja Westerkullan kautta Porvarinlahdelle.

Etulinjaan rakennettiin sirpaleenkestäviä suojia, pomminkestäviä taaemmas. Niiden välille rakennettiin yhteyskaivantoja ja ampumahautoja ammuskomeroineen. Osa varsinaisista tulipesäkkeistä oli avonaisia, osa katettuja. Yleensä ne louhittiin kallioon ja tuettiin betonivalulla samoin kuin suuret, suorat tai hevosenkengänmuotoiset ammusvarastot ja miehistösuojat, jotka yhdistettiin etulinjaan kaivannoilla.  Yhdystiet kivettiin sepelillä tai mukulakivin. Maarintamalla oli töiden päättyessä kaikkiaan 643 tykkiä.

Linnoittaminen työllisti satatuhatta suomalaista

Pietarin Insinöörihallinnon alainen Insinööriesikunta johti linnoitustyötä Viaporista.  Työn tekivät venäläiset sotilaat ja suomalaiset työmiehet, joita hakeutui linnoitustöihin vilkkaasti. Lisäksi venäläiset kuljettivat pakolla tuhansittain miehiä maaseudulta Helsinkiin linnoitustyömaille. Kun sekään ei riittänyt, tuotiin väkeä Venäjän puolelta mm. tataareja ja aasialaisia, viimemainittuja on arvioitu olleen kolme tuhatta.

Linnoitustöitä tehtiin vuodesta 1915 lähtien lähes koko Suomessa Lappia lukuun ottamatta. Suomalaisia osallistui näihin töihin enimmillään n. 100 000. Suomen asukasluku oli tuolloin runsas kolme miljoonaa. Työllistävä merkitys oli suuri ja ensimmäisen maailmansodan puhkeaminen merkitsi sekä sahateollisuuden että ulkomaankaupan tyrehtymistä. Eräät kunnat jopa maksoivat matka-avustuksia työntekijöille. Palkka oli hyvä ja se jopa nosti palkkatasoa muillakin aloilla.

Louhinta- ja valutyöt tehtiin urakalla, muut työt päivätöinä hitaaseen tahtiin. Lahjonta oli yleistä. Sotamiehen sai helposti kirjaamaan työtekijän töihin - jopa useallekin työmaalle samaan aikaan, vaikkei miestä olisi näkynyt niistä yhdelläkään.

Työturvallisuuteen ei kiinnitetty mitään huomiota. Onnettomuuksia sattui varsinkin räjäytyksissä lähes päivittäin. Kuolleet haudattiin kaikessa hiljaisuudessa Malmin hautausmaalle. Suomalaisten urakoitsijoiden palveluksessa olevien suoja oli hiukan parempi ja he saattoivat saada Suomen lakien mukaisia, pieniä korvauksia.

Linnoituksilla tuhansia sotilaita

Viapori, Sveaborgskaja krepost, käsitti laajimmillaan nykyisen Suomenlinnan pääsaarten lisäksi 19 saarta sekä maarintama-alueen Westendistä Vuosaareen. Viaporissa sekä Helsingissä oli pysyvästi oma varuskuntansa, Katajanokalla Itämeren laivastoasema. Lisäksi Helsingissä oli kasakoita ja tykistöä. Uusille varustuksille siirrettiin ensin 22. Armeijakuntaan kuuluva Suomenmaalainen tarkk'ampujaprikaati, sitten joukkoja 67. ja 84. divisionista ja lopulta 62. nostoväkiprikaati, joka alistettiin Viaporin komendantille.

Kesäkuun 1915 jälkeen muodostettiin 42. armeijakunta, johon nostoväki yhdistettiin ja siitä muodostettiin kaksi 107. divisioonaan kuuluvaa rykmenttiä, jalkaväkirykmentit 427 ja 428. Niiden pataljoonat, yhteensä lähes 10.000 miestä, sijoitettiin sekä meri- että maarintamalle.

Lyhyt taistelu ja uusia käyttöjä

Utön edustalla käytiin 10.8.1915 parinkymmenen minuutin pituinen taistelu saksalaisen risteilijöiden Kohlberg ja von der Tann sekä kuuden venäläisen hävittäjän kesken. Muuten venäläiset eivät koskaan käyttäneet linnoitusta siihen tarkoitukseen, johon se oli rakennettu ja lähtiessään he jopa tuhosivat siitä osia räjäyttämällä.

Kansalaissodan aikana eräitä maarintaman varustuksia oli punakaartin hallussa. Punaiset eivät kuitenkaan tunteneet rintamaa riittävän hyvin voidakseen hyödyntää sitä. Kenraali von der Goltzin johtamat Kaartin Ulaanirykmentti ja Baijerin Vuoristotykistö valtasivat ne helposti. Meririntaman linnakkeet eivät olleet käytössä lainkaan. Insinööri Allan Staffansin johdolla 21 miestä teki sen tykit taistelukyvyttömiksi hävittämällä tai piilottamalla lukot varaosineen.

Keväällä 1918 vastaperustettuun Suomenlinnan linnoitustykistöön kuuluvat komennuskunnat ryhtyivät hoitamaan sekä meri- että maarintamaa. Kun maarintama pian luovutettiin Sotasaaliskonttorille, tykit ja muu käyttökelpoinen aineisto myytiin ja varustukset alkoivat rappeutua. Eräitä suuria luolia käytettiin talvi- ja jatkosodan aikana teollisuushalleina ja osa Puolustusministeriötä sijoitettiin sodan ajaksi Seurasaarentien ammuskellareihin.

Meririntama rannikkotykistön käyttöön

Meririntamaa käytettiin itsenäisen Suomen maanpuolustuksessa. Rannikkolinnakkeiden tarkastuskomitea jakoi patterit kolmeen ryhmään. Ensimmäinen: Miessaari, Rysäkari, Harmaja, Isosaari ja Santahamina jäi taistelukuntoon. Toisen ryhmän Katajaluoto, Kuivasaari, Isosaaren kaksi patteria, sekä Itä-Villinki piti varustaa, mutta miehittää vasta liikekannallepanossa. Kolmantena olivat lakkautettavat sisemmän linjan patterit ja Vuosaari.

Voidaan todeta, että jos Helsingin seudun venäläiset linnoitteet olivat pohjautuneet osittain Ruotsin vallan aikaisiin, sotamarsalkka Augustin Ehrensvärdin rakennuttamaan Viaporiin, niin itsenäisen Suomen rannikkotykistön runko rakentui aluksi venäläisen meririntaman osiin.

Linnoitteet ovat muinaismuistoja

1970-luvulta lähtien museovirasto on tulkinnut venäläiset, ensimmäisen maailmansodan varustukset muinaismuistolain (1963/295) piiriin kuuluviksi muinaisjäännöksiksi, joita ei saa hävittää tai turmella. Pääkaupunkiseudun kunnat tekevät Museoviraston kanssa tiivistä yhteistyötä linnoitteiden suojelemiseksi, kunnostamiseksi ja hoitamiseksi esim. kaavoituksen yhteydessä. Myös monet järjestöt, kotiseutuyhdistykset, erämiehet ja partiolaiset ovat kiitettävällä tavalla tarjonneet talkooapuaan. Usein tavoitteena on saada kohde ulkoilualueeksi, ja sinne pyritään järjestämään historiasta kertovia opastetauluja.

Julkaistu 9.12.2005 klo 11.23, päivitetty 22.2.2016 klo 14.33