Omalla pihalla - omavaraisviljelyä, tyyppimalleja ja ekoajattelua

Raija Seppänen

Pihapiiri on ollut olennainen osa useimpien suomalaisten elinympäristöä aina 1900-luvun loppupuoliskolle asti. Asuinympäristö ei enää ole samalla kiinteästi työympäristöä kuten maatalousyhteiskunnan aikaan, mutta edelleen pientalon piha merkitsee suomalaiselle taajamissakin mahdollisuutta tavoittaa asunnosta välitön yhteys luontoon.

Kevätkesän heleä vihreys houkuttelee puutarhaan.
Kevätkesän heleä vihreys houkuttelee puutarhaan. © Kuva: Museovirasto.

Kartanot ja pappilat toimivat esikuvina

Turussa, Viipurissa, Naantalissa ja Raumalla 1200-luvulta 1400-luvulle sijainneissa luostareissa olivat tiettävästi maan ensimmäiset puutarhat. Niissä kasvatettiin erityisesti hyötykasveja, kuten yrttejä ja kaalia.

Monet kasvit levisivät kartanoiden kautta lähiympäristön tiloille.
Monet kasvit levisivät kartanoiden kautta lähiympäristön tiloille. © Kuva: Museovirasto.

Oulussa, Turussa, Viipurissa, Uudessakaupungissa ja Hämeenlinnassa tiedetään olleen 1600-luvulla kasvitarhoja kaupunkitalojen pihamailla ja kaupunkien laitamilla. 1700-luvulla perustettiin lukuisia kartano-, pappila- ja apteekkipuutarhoja aina Alatorniota ja Iitä myöten. Erityisesti hyötykasvien kasvatusta siemenistä ja taimista kokeiltiin myös maaseudulla isompien talojen pihapiirissä. Turun yliopistolla oli suuri vaikutus kasvien leviämiseen. Papisto sai opiskeluaikanaan herätteitä puutarhaharrastukseen, ja erityisesti pappiloista tuli hyötynäkökohtia painottavan puutarhaviljelyn levittäjiä ja valistajia.

1800-luvun puolivälissä suomalaisiin kaupunkeihin asettui vihanneksia viljeleviä venäläisiä puutarhureita ja moniin kartanoihin palkattiin balttilaisia puutarhureita. Myös laajenevan huvila-asutuksen pihaistutukset ja tehdasyhdyskuntiin perustetut puutarhat ja puistot lisäsivät kiinnostusta ympäristön koristeluun.

”Kasvitarha rahvaan hyödyksi”

Kuusiston kartanon puutarhassa voi keinutella suurien puitten katveessa.
Kuusiston kartanon puutarhassa voi keinutella suurien puitten katveessa. © Kuva: Marja Ivars, Museovirasto.

1800-luvun lopulla Suomessa oli useita yksityisiä puutarhakouluja. Jo aiemmin oli kansaa pyritty valistamaan vihannesten ja juuresten terveellisyydestä. Vastaperustettujen kansakoulujen opettajilla oli tärkeä merkitys puutarha-asioiden edistäjänä. Cygnaeuksen määrittelemän opetusohjelman mukaisesti piti puutarhan- ja mehiläishoidon kuulua kansakoulujen ohjelmaan.

Sääty-yhteiskunta näkyi vielä 1900-luvun alussa pihoissa ja asuinympäristöissä. Kartanoiden ja pappiloiden puutarhoissa kasvatettiin sireenejä ja kirsikkapuita ja niihin rakennettiin huvimajoja. Osassa maata vielä kaskettiin välttämättömän ruokaviljan saamiseksi.

Väestö kasvoi voimakkaasti 1900-luvulle tultaessa. Ostotarvikkeita ei juuri ollut, eikä niihin olisi ollut varaakaan ja erityisesti perunan ja juuresten omavaraisviljely alkoi lisääntyä. Vihannesmaat ja koristekasvit yleistyivät myös maaseudun pientilojen pihapiireissä. Maanviljelysseurojen yhteyteen luodulla puutarha-alan neuvonnalla pyrittiin valistamaan erityisesti naisia hyötykasvien viljelyssä. Tavoitteena oli monipuolistaa perheen päivittäistä ravintoa, koska suuri osa kansaa eli edelleen niukoissa taloudellisissa oloissa ja lähes omavaraistaloudessa.

Uusia pientiloja muodostettiin runsaasti 1920-luvulla, kun torpparit ja muut tilattomat saivat oikeuden omaan maahan. Talot ja torpat käyttivät lähiympäristöä eri tavoin. Talojen ympäristöön raivattiin lisää laitumia ja viljapeltoja. Torppien pienillä pelloilla kasvatettiin monesti paljon työtä vaativia kasveja, kuten juurikasveja, pellavaa ja hamppua. Pihamaalla ruokittiin kesäisin kotieläimiä. Kanat liikkuivat vapaana, ja lammasta tai vasikkaa ruokittiin avoaitauksiin tai pidettiin lieassa pihanurmella. Torpan seinustalle voitiin perustaa pieni kukkapenkki.

Hyötytarhan kupeessa kukoisti kukkamaa

Monet perinteiset perennat ovat edelleen suosittuja.
Monet perinteiset perennat ovat edelleen suosittuja. © Kuva: Museovirasto.

1900-luvun ensimmäisinä vuosikymmeninä kotipuutarhat alkoivat yleistyä. Esikuvina olivat kartanopuutarhat. Maaseudun asuinpihoille tuli hyötyviljelyä ja kukkaistutuksia. Nyt myös puita, kuten koivua ja kuusta, alettiin suosia lähellä pihapiiriä. Omenapuita istutettiin yleensä suoriin riveihin omenatarhaksi. Taloon johtavan tien varteen istutettiin koivukujanne tai kuusiaita.  Itse piha säilyi kuitenkin avarana ja käytännöllisenä työpihana.

Kun taajamia alettiin kaavoittaa 1900-luvun alussa, myös pientalopihojen käyttö alkoi muuttua. Tontin koko, muoto ja rakentamisen määrä ja sijoittuminen määriteltiin. Myös pihan käytöstä saatettiin antaa määräyksiä. Taloudellisista syistä ruokataloutta tukemaan tarvittiin kotitarveviljelyä. Hyötykasvien viljelyyn saatettiin käyttää pääosa taajamatontista, ja kotieläimen pitäminen oli yleistä. Ulkovajan kupeessa karsinassaan viihtyvä joulupossu toimi kotitalouden kompostorina.

Vihannesmaalta täydennystä pula-ajan pöytään

Yli-Lauroselan pohjalaistilan puutarha perustettiin kotitalousneuvojan ohjeiden mukaan vuonna 1927.
Yli-Lauroselan pohjalaistilan puutarha perustettiin kotitalousneuvojan ohjeiden mukaan vuonna 1927. © Kuva: Soile Tirilä, MV/RHO.

Sodanaikaisen elintarvikepulan vaikutuksia pyrittiin lieventämään säännöstelyn ja tuotteiden luovutuspakon avulla. Leipävilja, maitotuotteet ja liha pyrittiin korvaamaan osittain perunalla, juureksilla ja vihanneksilla. Kotimaiset puutarhakasvit olivat tärkeitä erityisesti vitamiinien saannin kannalta. Kaikki viljelty maa tarvittiin ravinnon tuottamiseen. Myös taajama- ja kaupunkipihojen pienet kasvimaat ja jopa kukkamaat käytettiin siihen tarkoitukseen.

Jo sodan alkuvaiheessa maanviljelys- ja talousseurat neuvoivat puutarha-asioissa erityisesti maaseudulla. Sodan aikana järjestettiin kursseja mm. puiden ja pensaiden leikkauksesta, kasvinsuojelusta ja kompostoinnista. Kukkamaita muutettiin kasvitarhoiksi ja omenapuiden alla kuopivat kanat. Puutarhanhoidosta järjestettiin myös kilpailuja.

Jälleenrakennuskauden jäljet näkyvät maisemassa

Sodan jälkeen tarvittiin asuntoja menetetyn Karjalan asukkaille sekä vuosia rintamalla olleille miehille. Asutustoiminta ulottui maaseudulle, kaupunkeihin ja taajamiin, ja se oli tavallaan jatkoa jo ennen sotaa harjoitetulle asutuspolitiikalle, mutta mittasuhteiltaan ja nopeudeltaan aivan eri luokkaa. Sen jälki näkyy edelleen vahvasti yhdyskuntarakenteessa ja maisemassa.

Jälleenrakennuskauden pihapiireissä suosittiin hyötykasveja.
Jälleenrakennuskauden pihapiireissä suosittiin hyötykasveja. © Kuva: Soile Tirilä, Museovirasto.

Suurin osa näistä uudismaista raivattiin ja rakennettiin perinteisin menetelmin, käsityönä. Asutustiloja osoitettiin toisinaan myös alueille, joille ei ollut edes tieyhteyksiä. Maanhankintalain nojalla tilan saaneet henkilöt saivat ilmaiseksi tarvitsemansa rakennussuunnitelmat piirustuksineen, työselityksineen ja kustannusarvioineen.

Tyyppipiirustusten takia taloista tuli samankaltaisia ja alueille syntyi yhtenäinen ilme, vaikka piirustuksia pyrittiinkin joskus muuntelemaan.  Myös tilan, tontin ja pihan eri osien käyttöä ohjeistettiin. Hyötykasvien viljelyyn ja marja- ja hedelmätarhalle oli varattu omat alueet talon läheltä. Sama pihajärjestely koski myös pienempiä tontteja. Pientenkin viljelypalstojen merkitys korostui perheen ruokahuollossa. Oman pihan tarjoaman elintarvikkeet olivat tärkeitä myös kaupunkialueilla.

Puutarhanhoidosta tuli harrastus

Rintamamiesalueen vehreyttä Raumalla.
Rintamamiesalueen vehreyttä Raumalla. © Kuva: Timo-Pekka Heima, Museovirasto.

Kaupunki- ja taajamapihakulttuuri alkoi elpyä elintason kohotessa, ja 1960-luvulla pihajärjestelyissä ja istutuksissa alkoi näkyä muutoksia. Pihan koristelu ja kalustus viestitti myös lisääntyneestä vapaa-ajasta. Vastakkain istuttava puutarhakeinu, luonnonkivilaatoitettu terassi, puiset puutarhakalusteet ja lipputanko ilmestyivät sekä kaupunki- että maaseutupihoihin.

Tieltä talolle johtavaa suoraa ajotietä reunustivat kukkapenkit, joissa kasvoi akileijaa, liljoja, särkynyttä sydäntä ja monia muita perennoja. Juhannusruusu, syreeni ja ruusut kehystivät olopihaa. Omenapuita ja muita hedelmäpuita istutettiin myös koristeeksi. Talon seinustalle rakennettuun säleikköön istutettiin villiviiniä ja tontin rajalle leikattava orapihlaja-aita. Naapurit ja tuttavat harrastivat taimien vaihtoa, vierailulle tullessa voitiin tuoda tuliaisiksi istutettavia taimia. Osa kasvimaasta saatettiin muuttaa mansikkamaaksi tai nurmikoksi. Pihassa oli totuttu tekemään työtä, joten toimettomaksi ei sodan kokenut sukupolvi osannut käydä. Pihakilpailujen määrä ja runsas osanotto kuvastaa hartautta, jolla oman tontin kunnostamiseen ja kehittämiseen paneuduttiin.

Jokaisen torpan seinustalta löytyy kukkapenkki.
Jokaisen torpan seinustalta löytyy kukkapenkki. © Kuva: Soile Tirilä, Museovirasto.

Niukoilla resursseilla rakentuneista asutustilojen ja rintamamiestalojen alueista on puolessa vuosisadassa tullut vehreitä, omaleimaisia omakotialueita. Ei ole mikään ihme, että rintamamiestalosta pihapiireineen on tullut uuden sukupolven tavoiteltu status; kaupunkialueilla ei ole muualta juurikaan löydettävissä samankaltaista vehreyttä ja valmista ympäristöä. Haluttuja ostokohteita ovat myös maaseudulla maanhankintalain nojalla perustetut pienet muutaman hehtaarin asutustilat.

Nykypihassa näkyvät muotivirtaukset

Moni rentoutuu parhaiten puutarhatöiden parissa.
Moni rentoutuu parhaiten puutarhatöiden parissa. © Kuva: Soile Tirilä, Museovirasto.

Kaksituhattaluvun omakotipihan hoidossa on nähtävissä uusavuttomuutta, hyvien taloudellisten aikojen merkkinä varusteluintoa ja myös pyrkimystä takaisin luonnonmukaisuuteen. Muoti näkyy myös pihoissa ja pihaan tulee uusia elementtejä. Ulkomaanmatkojen ja televisiosarjojen vaikutteita sovellettiin pari kymmentä vuotta sitten talotyyleihin. Nyt näyttää olevan pihojen vuoro. Pihasuunnitteluun haetaan neuvoja ammattilaisilta ja puutarhakirjoista. Taimikauppa ja puutarhabisnes ovat kasvava ala Suomessakin. Uuden sukupolven kiinnostus ekopihaan on myös huomionarvoinen seikka. Suomalaisilla näyttää olevan edelleen vahva tarve ja kiinnostus askarrella luonnon parissa. Pientalon piha antaa siihen hyvät mahdollisuudet. Mietteitä herättääkin, miten eri asumismuodoista riippumatta halukkailla olisi mahdollisuus lähiympäristössään pihan pitoon ja puutarhanhoitoon.

Kirjoitus perustuu Euroopan rakennusperintöpäivien julkaisussa "Oma koti - omakotiasuminen Suomessa" 2005 ilmestyneeseen artikkeliin.

Julkaistu 5.6.2009 klo 12.48, päivitetty 25.1.2016 klo 13.09