Jälleenrakennuksesta rationalismiin 1940-1960, asuinkerrostaloarkkitehtuurin vaiheet, 3/5

Tommi Lindh, toim. Marja Sahlberg

Kerrostalojen ja kerrostaloasuntojen rakentamisessa on ollut monta toisistaan erottuvaa vaihetta. Eri vaiheiden ominaispiirteiden tunteminen on olennaista suunniteltaessa kerrostalojen ylläpitoa, huoltoa, kunnostusta ja muutoksia. Asuntojen muuttaminen ei yleensä edellytä rakennuslupaa tai muuta yhteydenpitoa viranomaisiin. Rakennuksen tyylin ja muiden ominaisuuksien huomioiminen jääkin taloyhtiöiden, isännöitsijöiden ja asukkaiden vastuulle. Tässä artikkelisarjassa esitellään asuinkerrostaloarkkitehtuurin vaiheita ja ominaispiirteitä jaettuna aikakausittain viiteen osaan.

Helsingin Maunula rakennettiin 1950-luvulla. Haavikkopolun talot kaartuvat maastoa myötäillen.
Helsingin Maunula rakennettiin 1950-luvulla. Haavikkopolun talot kaartuvat maastoa myötäillen. © Kuva: Timo-Pekka Heima, Museovirasto.

1940-luvun ja 1950-luvun alun kerrostalot rakennettiin sodan ja jälleenrakennusajan erikoisoloissa. Maassamme vallitsi vaikea asuntopula, sillä sotien ja alueluovutusten seurauksena oli menetetty yli 125 000 asuntoa, siirtolaisväestö oli asutettava uusille asuinsijoille ja väestönkasvu oli voimakasta. Asuntokysymys laajeni 1940-luvulla keskeiseksi yhteiskunnalliseksi ja poliittiseksi kysymykseksi. Asuinkerrostalojen rakennuttajiksi kohosivat yksityisten tahojen rinnalle kunnat ja aatteelliset tahot, kuten Sosiaalinen Asuntotuotanto Oy (1940), Helsingin kaupungin asuntotuotantotoimisto (1948) ja Asuntosäätiö (1951). Vuonna 1949 perustettu Valtion Asuntotuotantotoimikunta eli Arava rahoitti asuntorakentamista valtion halpakorkoisilla lainoilla ja vaikutti seuraavina vuosikymmeninä ohjeillaan ja määräyksillään merkittävästi asuntorakentamiseen ja -suunnitteluun.

Helsingin ensimmäiset aravatalot kohosivat Mannerheimintien varteen.
Helsingin ensimmäiset aravatalot kohosivat Mannerheimintien varteen. © Kuva: Museovirasto, Historian kuva-arkisto.

Vuoteen 1952 asti elettiin pulan ja säännöstelyn aikaa. Työmaita vaivasi rakennustarvikepula, puutetta oli muun muassa betoniteräksestä, kattopellistä, nauloista, tiilistä, lasista ja sementistä. Säästöä haettiin niukalla mitoituksella, korvikemateriaaleilla ja vaihtoehtoisilla rakenneratkaisuilla. Hankkeet pyrittiin toteuttamaan suurina rakennusryhminä tai kokonaisina lähiöinä. Asuntopulan ratkaisukeinoiksi nousivat rakennusosien standardointi, elementtirakentaminen, työmaiden koneistaminen ja teollinen tuotanto. Uuden teollisen rakennustavan ratkaisuperiaatteet hahmoteltiin valmiiksi 1950-luvulla, mutta niiden laajamittainen toteuttaminen jäi seuraavalle vuosikymmenelle.

Lähiöt rakennettiin maastoa myötäillen

Aikakauden kaavasommitelmissa oli pitkiä rakennusmassoja ja korkeita pistetaloja.
Aikakauden kaavasommitelmissa oli pitkiä rakennusmassoja ja korkeita pistetaloja. © Kuva: Museovirasto, Historian kuva-arkisto.

Suomalainen metsälähiö sai alkunsa 1940-luvulla, jolloin funktionalismin avoin ja ilmansuunnat huomioiva rakennustapa yhdistyi lähiöajatteluun. Uudet asuinalueet hajasijoitettiin itsenäisiksi yksiköiksi irti kantakaupungista. Ne kohosivat usein kallioiseen metsämaastoon, johon rakennukset ja kadut ryhmitettiin väljästi luonnon muotoja seuraten. Tätä ideaa noudattaen rakennettiin sekä pienipiirteisiä, inhimillisen mittakaavan asuinalueita, että veistoksellisia asemakaavasommitelmia, joiden elementteinä olivat ylipitkät, maisemaa halkovat lamellitalot ja kukkuloiden laella seisovat tornitalot. 1950-luvun laajoja kerrostaloalueita ovat Helsingissä Laakso, Ruskeasuo, Herttoniemi, Maunula, Pohjois-Haaga, Munkkivuori ja Roihuvuori sekä Espoossa Tapiola ja Tampereella Kalevankartano.

Talojen pohjamuotoihin tuli vaihtelevuutta

Tampereen Kalevankartanon korkeiden pistetaojen välissä on vehreitä puistoalueita.
Tampereen Kalevankartanon korkeiden pistetaojen välissä on vehreitä puistoalueita. © Kuva: Jari Heiskanen, Museovirasto.

Yleisin talotyyppi oli suorakaiteen muotoinen 3−4-kerroksinen hissitön lamellitalo, jossa oli kaksi tai kolme asuntoa porrastasannetta kohti. Avoin rakennustapa antoi mahdollisuuden muunnella talojen pohjamuotoa aiempaa vapaammin ja taloista voitiin tehdä eri tavoin kaartuvia ja porrastettuja tai toisiinsa kytkettyjä rakennusmassoja. Tästä kuuluisin esimerkki on vuonna 1951 valmistunut Käärmetalo Helsingin Mäkelänkadulla. Lamellitalojen lisäksi rakennettiin yhden porrashuoneen pistetaloja, jotka olivat yleensä 3−8-kerroksisia. Pistetaloissa kullekin kerrostasolle sijoitettiin mahdollisimman monta, jopa kahdeksan asuntoa. Talojen pohjamuodoissa oli suurta vaihtelevuutta, erikoisuutena mainittakoon kolmisakaraisen tähden muotoiset pistetalot Helsingin Ruskeasuolla. Pistetaloihin suunniteltiin myös eritasoratkaisuja, jolloin samasta porrashuoneesta oli käynti kahdella tai jopa neljällä eri tasolla sijaitseviin asuntoihin.

Yleisimpiä kattomuotoja olivat erilaiset harja- ja aumakatot. 1950-luvulla harjakaton perusmuotoa muunneltiin aiempaa enemmän erilaisilla kattokulman muutoksilla, taitteilla ja pulpettiosilla. 1950-luvun loppupuolelle asti valtaosaan taloista rakennettiin käyttöullakko, joka palveli kylmänä varasto- ja pyykinkuivatustilana. Niissä taloissa, joihin käyttöullakkoa ei rakennettu, varastotilat sijoitettiin kellarikerrokseen.

Toisen maailmansodan jälkeen yleistyivät talosaunat, jotka oli tarkoitettu vain kunkin talon omille asukkaille.  Talosaunoja rakennettiin 1980-luvulle asti, jolloin yleistyivät huoneistokohtaiset saunat.

Pienet yksityiskohdat viimeistelivät ulkoasua

Rapattuja julkisivuja koristivat pienet yksityiskohdat.
Rapattuja julkisivuja koristivat pienet yksityiskohdat. © Kuva: Selja Flink, Museovirasto.

1940–50-lukujen vaihteen kerrostaloissa ikkunat olivat energia- ja lasipulan takia pieniä ja ulkoseinät olivat useimmiten rapatut tai joskus puhtaaksimuuratut. Sileän rappauksen ohella käytettiin roiskerappausta tai harjattua ja kammattua rappausta. Pelkistetyn julkisivun kruunasi leveä betoni- tai puurakenteinen räystäs. Taloihin liittyi usein joitain koristeellisia yksityiskohtia ja materiaalileikittelyä, kuten parvekkeiden koristeelliset pyörörautakaiteet, liuskekiviverhous sokkelissa ja sisäänkäyntien ympärillä sekä salaojaputkista muuratut tuuletusaukot.

Kerrostaloarkkitehtuurissa 1940-luku oli lyhyt pyrähdys takaisin koristeellisuuteen ja pehmeisiin muotoihin puhdaslinjaisen funktionalismin jälkeen. Romantiikan kaipuu näkyi erityisesti materiaali- ja värivalinnoissa. Ruotsalaiseen arkkitehtuuriin viittaavia piirteitä olivat mm. suurirakeinen roiskerappaus ja ohuet metalliset pinnakaiteet parvekkeissa. Rappauspintojen väritys perustui maaväriskaalaan, jota saatettiin korostaa valkoisilla yksityiskohdilla ja metalliosilla.

Uudet pintamateriaalit ilmestyivät julkisivuihin

Julkisivujen materiaalivalikoima laajeni ja käyttöön tulivat erilaiset levyt.
Julkisivujen materiaalivalikoima laajeni ja käyttöön tulivat erilaiset levyt. © Kuva: Museovirasto.

1950-luvulle tultaessa kerrostaloarkkitehtuurin romantiikan korvasi rationaalisempi modernismi. Vuosikymmenen lopulla korostui julkisivujen vaakasuuntainen ilme. Tähän vaikutti se, että lakisääteistä minimihuonekorkeutta laskettiin ja samanaikaisesti välipohjarakenteena yleistyi aiempaa alalaattapalkistoa matalampi massiivilaattarakenne. Julkisivujen vaakasuuntaisuus saavutti ääripisteensä virtaviivaisissa nauhajulkisivuissa, johon kuuluivat seinästä seinään ulottuvat nauhaikkunat.

Julkisivujen materiaalivalikoimaan ilmestyivät rappauksen ja tiilen rinnalle julkisivulevyt, joiden raaka-aineina oli asbestisementti, teräs-, kupari- tai alumiinipelti.1950-luvulla käytettiin vielä paikalla rakentamiseen perustuvaa tekniikkaa, joka antoi mahdollisuuksia erikoisratkaisuihin ja persoonallisiin yksityiskohtiin. Perinteistä tekniikkaakin käytettäessä saatettiin haikailla elementtirakentamisen perään, jolloin rappaukseen tehtiin elementtijakoa muistuttava ruudutus. Rappauksella saatettiin myös imitoida nauhaikkunaa siten, että ikkunoiden välit rapattiin eri tekniikalla kuin muu seinä.

Ikkunajako vakiintui kaksiosaiseksi

Ulko-ovet olivat usein jalopuupintaisia. Espoon Tapiolassa pohjakerroksen julkisivuissa on käytetty lasitiiliä.
Ulko-ovet olivat usein jalopuupintaisia. Espoon Tapiolassa pohjakerroksen julkisivuissa on käytetty lasitiiliä. © Kuva: Museovirasto.

Asuinkerrosten ikkunat olivat kaksilasisia, sisään-sisään aukeavia mäntyikkunoita. Ikkunat maalattiin öljymaalilla ja lasitettiin työmaalla joko lista- tai kittikiinnityksellä. Mosaiikkibetonilla pinnoitetut Ikkunapenkit tehtiin yleensä mittojen mukaan sementtivalimossa. Ikkunajako oli yleensä kaksiosainen ja epäsymmetrinen siten, että pienempi osa toimi tuuletusikkunana. Yleisin väri ikkunoissa oli taitettu valkoinen. Puite ja karmi saatettiin maalata eri väreillä, kolmas sävy aukkoihin tuli usein ikkunan kehysrappauksesta.

Värikkäät kankaat piristivät parvekkeita

Sirot pinnakaiteet olivat yleisiä 1940-luvulla.
Sirot pinnakaiteet olivat yleisiä 1940-luvulla. © Kuva: Marja Sahlberg, Museovirasto.

Huoneistokohtaiset parvekkeet yleistyivät 1940-luvulla erityisesti suuremmissa asunnoissa. Pienimpiin asuntoihin rakennettiin usein vielä 1950-luvullakin vain ranskalaisia parvekkeita. Yleisin parvekerakenne oli ratakiskoilla kannatettu rautabetoninen ulokelaatta, jonka päälle tehtiin erillinen vedeneristyskerros ja pintalaatta. Kaiteet olivat betonia tai pyörö- tai laattaterästä, joskus kaiteen teräsrunko verhoiltiin julkisivulevyillä tai laudoilla. Pinnakaiteet varustettiin usein iloisen värisin markiisikankain. Parvekekaiteiden pinnat saattoivat olla hieman eri suuntiin vinossa ja usein kaide leveni ylöspäin antaen korimaisen vaikutelman. Aikakauden lopulla yleistyivät suojaisemmat sisäänvedetyt parvekkeet.

Kattoikkunat toivat luonnonvaloa

Kattoikkuna valaisee kauniisti porrashuonetta.
Kattoikkuna valaisee kauniisti porrashuonetta. © Kuva: Museovirasto.

Porrashuoneet sijoitettiin useimmiten rakennuksen ulkoseinien yhteyteen, koska vuoteen 1959 asti määräykset edellyttivät porrashuoneisiin luonnonvaloa. Jos porrashuone rakennettiin talon keskelle, se edellytti sisääntulotasoon saakka ulottuvan valokuilun rakentamista. Yleisin porrastyyppi oli suora kaksivartinen porras, jonka lisäksi rakennettiin yksi- ja kolmivartisia portaita. Yksivartisia ratkaisuja suosittiin etenkin pistetaloissa ja suunnittelun lähtökohtana oli minimimitoitus, jolloin portaiden minimileveydeksi tuli 120 cm. Porrassyöksyn kantava laatta valettiin yleensä paikan päällä. Myös porrasaskelmat tehtiin paikalla valettuina tai sitten käytettiin tehdasvalmisteisia askellankkuja ja -harkkoja. Tehdasvalmisteisten porrassyöksyelementtien sarjavalmistus alkoi vuonna 1954 ja niiden käyttö yleistyi vuosi­kym­menen lopulla. Kerros- ja lepotasojen kantavat laatat valettiin kuitenkin aina paikan päällä.

Porrashuoneiden väriskaala oli hillitty

Pohjois-Haagalaisen porrashuoneen seinämaalauksissa on tyyliteltyjä kuusikuvioita.
Pohjois-Haagalaisen porrashuoneen seinämaalauksissa on tyyliteltyjä kuusikuvioita. © Kuva: Selja Flink, Museovirasto.

Porrasaskelmien ja lattioiden yleisin pintamateriaali oli mosaiikkibetoni, joka valettiin ja hiottiin paikalla tai koottiin laatoista. Laajat pinnat jaettiin halkeilun ehkäisemiseksi messinkilistoilla pienempiin kenttiin. 1940-luvulla lattiat koristeltiin usein paikalla muotoilluilla koristeilla ja erivärisillä täyteaineilla. Muoviset lattialaatat yleistyivät 1950-luvun puolivälistä lähtien.

Porrashuoneiden seinät olivat rapattuja ja maalattuja. Vaaleita sävyjä suosittiin valoisuuden takia, mutta tilantunnun lisäämiseksi yksi seinä maalattiin usein muita tummemmaksi. Ovien rakennetta säätelivät palomääräykset. Useimmiten asuntojen ulko-ovet olivat vanerilaakaovia, joko lakattuina, maalattuina tai jalopuuviilulla päällystettynä. Kellarin ja ullakon ovet olivat pellitettyjä puuovia.

Hissien rakentamisesta ei ollut määräyksiä ja säästösyistä niitä rakennettiin vain korkeimpiin, yli viisikerroksisiin taloihin. Osassa hissillisistäkin taloista oli ratkaisu, jossa hissistä ei ollut kulkua joka kerrostasolle. Aikakauden porrashuoneisiin kuului useimmiten rikkakuilu ja tuuletusparveke.

Keittiöiden varustetaso kasvoi

Asuntotuotanto oli pienasuntovaltaista ja asunnot olivat nykyisen mittapuun mukaan pieniä. Pienimmät yksiöt olivat kooltaan vain hieman yli 20 neliömetriä. Helsingin vuoden 1945 rakennusjärjestyksen mukaan niissäkin piti olla keittolaite, eteinen, oma käymälä, vaatekomero ja tuuletettava ruokakomero. Yleisin huoneistotyyppi oli kaksi huonetta ja keittiö. 1950-luvulla tyypillinen kaksioiden koko oli 51,5 m², kolmioiden 66,3 m² ja neliöiden 80,9 m². Asuntojen tilat mitoitettiin tarkasti ja parhaimmillaan saatiin aikaan todellisia tilaihmeitä. Asuinhuoneiden lakisääteinen minimiala oli 7 m² ja keskimääräinen minimileveys 180 cm.

Keittiön yhteyteen pyrittiin sijoittamaan pieni ruokailutila.
Keittiön yhteyteen pyrittiin sijoittamaan pieni ruokailutila. © Kuva: Harry Nordman, Espoon kaupunginmuseo.

Keittokomerot olivat yleisiä ja niitä oli myös suuremmissa asunnoissa. Toisaalta keittiökalusteiden ja -laitteiden määrä ja samalla pinta-alan tarve kasvoi koko ajan. 1950-luvun puolivälissä Tapiolassa rakennettiin ensimmäiset ”amerikkalaistyyppiset” baarikeittiöt. Keittiön sisustukseen vakiintuivat standardoidut tehdasvalmisteiset kaapistot, jotka olivat vankkaa massiivipuuta. Suomalaiskeittiön kansallisen erityispiirteen, astiankuivauskaapin, teollinen valmistus alkoi vuonna 1948. Jääkaapit olivat melko harvinaisia ja kylmäsäilytykseen käytettiin talouskellareita tai ulkoseinien yhteyteen rakennettuja kylmäkomeroita.

Istuma-amme säästi tilaa

Myös aikakauden kylpyhuoneet olivat tiukasti mitoitettuja. Tilan säästämiseksi kylpyammeiden pituus lyhennettiin 1950-luvun alussa 150 cm:iin ja kehitettiin 105 cm:n pituinen istuma-amme. Asennustöiden helpottamiseksi wc-istuin, pesuallas ja kylpyamme sijoitettiin usein samalle seinälle, jolloin kylpyhuoneen kooksi tuli joko 150 cm x 190 cm tai 105 x 190 cm. Kun wc-istuin ja pesuallas sijoitettiin vastakkain, saatiin kylpyhuoneen minimikooksi 150 cm x 155 cm. Myöhempien asukkaiden ongelmana on ollut peruskoneen sijoittaminen minimikokoiseen kylpyhuoneeseen. Aikoinaan ratkaisu perustui siihen, että pyykkihuolto hoidettiin talon yhteisessä pesutuvassa.

Vaikka asunnot olivat pieniä, niissä asui paljon lapsiperheitä.
Vaikka asunnot olivat pieniä, niissä asui paljon lapsiperheitä. © Kuva: Museovirasto, Historian kuva-arkisto.

Asuntojen ovet olivat sileitä laakaovia, joiden rakenne koostui ovilevyn reunoja kiertävästä puurungosta ja väliin jäävästä kevyestä täyteosasta. Täyteosan peitelevy oli päällystetty koivu- tai mäntyvanerilla tai jalopuuviilulla ja pintakäsittelynä oli maalaus tai lakkaus. Kokopuisia maalattuja peiliovia käytettiin kellarin ovina, koska ne sietivät laakaovia paremmin kosteutta.

Lisää aiheesta:

Kerrostalot 1880-1940, Petri Neuvonen, Erkki Mäkiö ja Maarit Malinen, Rakennustietosäätiö, 2002.

Kerrostalot 1940-1960, Erkki Mäkiö et al., Rakennustietosäätiö, 1990.

Kerrostalot 1960-1975, Erkki Mäkiö et al., Rakennustietosäätiö, 1994.

Kerrostalot 1880-2000 –arkkitehtuuri, rakennustekniikka, korjaaminen, Petri Neuvonen (toim.), Rakennustietosäätiö, 2006.

Kerrostalojen julkisivukorjaus, Petri Neuvonen, Suomen ympäristö 37/2009, Ympäristöministeriö, 2009.

Julkaistu 16.12.2009 klo 13.18, päivitetty 21.1.2016 klo 13.50