Hyvinvointi-Suomen liikuntaympäristöt

Hilkka Högström

Monet ajankohtaiset rakennemuutokset kohdentuvat julkisiin palveluihin, joita olemme tottuneet pitämään itsestään selvinä. Kasvavissa kaupungeissa, joiden yhdyskuntarakennetta tiivistetään, haetaan vapaata tonttimaata myös liikunta- ja virkistysalueilta. Kuntaliitoksissa taas yhdistyvien kuntien palvelu- ja yhdyskuntarakennetta uudistetaan. Sen takia lähikouluja liikuntasaleineen ja -kenttineen lakkautetaan, jotkut koulut puretaan. Tiukka kuntatalous heijastuu myös liikuntarakennuksiin ja puistoihin, joiden tarkoituksenmukainen ylläpito, korjaus ja säilyttäminen ovat vaakalaudalla. Kun muutoksista päätetään, kannattaa kerrata mitä liikunta- ja virkistysympäristöt ovat ja miksi hyvinvointiyhteiskunta on niihin investoinut.

Uimastadion Helsingin Keskuspuistoon liittyvällä alueella, lähellä tiiviitä asuinalueita.
Uimastadion Helsingin Keskuspuistoon liittyvällä alueella, lähellä tiiviitä asuinalueita. © Kuva: Ulla Salmela.

Liikunta-alueiden kaavoitus - ympäristö- ja sosiaalipolitiikkaa

Lapsia Pohjois-Haagan asuinalueen leikkipuistossa.
Lapsia Pohjois-Haagan asuinalueen leikkipuistossa. © Kuva: Teuvo Kanerva, Museovirasto.

Liikuntaympäristöt ovat pitkään olleet oleellinen osa kaupunki- ja kaavasuunnittelua. ”Liikuntakasvatuslaitosten järjestäminen kuuluu nyttemmin valtakunnan ja kaupungin julkisiin tehtäviin aivan samalla tavalla kuin veden ja valon hankinta, viemäriverkostojen rakentaminen, koulujen ja sairaaloiden pystyttäminen. Kaupungin kaavoittamisessa on tärkeänä tehtävänä järjestää nämä laitokset asemakaavallisesti tyydyttävästi yhteiskunnan organismiin”, kirjoitti Arkkitehti-lehti 1933. Tyydyttävä organismi tarkoitti, että kaupunkien ja yhdyskuntien rakentumista ohjaaviin kaavoihin tuli piirtää aluerajat liikuntapaikoille ja virkistysalueille niin, että asuinalueiden ja muiden tiiviisti rakennettujen alueiden väliset vapaat vihervyöhykkeet, puistot, rannat ja reitit yhdistyvät katkeamattomaksi verkostoksi kaupungin sisäosista laidoille saakka, vesireitit niitten jatkeena.

Asemakaavaopin 1947 julkaissut professori Otto-Iivari Meurman painotti, että lasten täytyy saada liikkua omassa asuinkorttelissa ja leikkipuistossa, kouluikäisten oman kaupunginosan lähikoulujen kentillä ja laajemmat liikuntapuistot ja urheilupaikat tulee sijoittaa useampien asuinalueiden yhteyteen osaksi koko kaupunkiin ulottuvaa yhdyskunta- ja palvelurakennekokonaisuutta. Vihervyöhykkeet ja -verkostot näkyvät kartoissa vihreinä alueina, joihin sisältyy sekä tehokkaasti rakennettua liikuntapuistoa, historiallisia kaupunki-, ranta- ja kansanpuistoja yhtä hyvin kuin metsäisen luonteensa ja maiseman merkityksen säilyttänyttä puistometsääkin.

Kaisaniemen puisto oli Helsingin ensimmäinen julkinen kaupunkipuisto pääkaupungiksi tulon jälkeen. Puistoa halkovan tien rinnalla on ollut urheilukenttä jo 1880-luvulla.
Kaisaniemen puisto oli Helsingin ensimmäinen julkinen kaupunkipuisto pääkaupungiksi tulon jälkeen. Puistoa halkovan tien rinnalla on ollut urheilukenttä jo 1880-luvulla. © Kuva: Hilkka Högström, Museovirasto.

Helsingin ensimmäinen asemakaava-arkkitehti Bertel Jung oli visionääri, joka jo 1914 esitti sen, minkä liikuntalaki 1980 sääti: kaupungin tehtävä on järjestää oma liikuntaympäristöistä vastaava hallintonsa ja rahoittaa ”kyllin laaja-alaiset” puistot palvelemaan ”syvien rivien rasittuneita laumoja” ja rakentaa liikuntapaikkoja ”jotka tyydyttävät sekä ihmisen kauneusaistia että vaihtelun vaatimuksia ja sallivat paikan erinomaisen luonnon päästä täysiin oikeuksiinsa”. Jungin tapa yhdistää 1900-luvun alun kaavoituksen ja sosiaalipolitiikan virtaukset liikunnan yhteiskunnalliseksi perusteluksi on tuore vielä tänäänkin. Liikuntaympäristöjen kaavoittajana Jungin ansioluettelon kärjessä on Helsingin Keskuspuisto, tiiviisti asuttujen kaupunginosien väliin jätetty viheralue, joka nykyään monine liikuntapaikkoineen ja reitteineen ulottuu etelästä Töölönlahden ympäristöstä pohjoiseen Vantaanjoelle asti.

Kaupunkilaiskansa kuntoilemaan

Oulu tunnetaan hyvien kevyen liikenteen reittien mahdollistamasta pyöräilykulttuurista. Etualalla Pikisaari.
Oulu tunnetaan hyvien kevyen liikenteen reittien mahdollistamasta pyöräilykulttuurista. Etualalla Pikisaari. © Kuva: Hannu Vallas, Museovirasto.

Hyvinvointiyhteiskunnan rakentaminen oli 1960-luvun kaupungistumisen myötä entistä ohjelmallisempaa. Koko kansan liikuntaympäristöjen pitkäjänteinen suunnittelu oli yhteiskunnallinen kysymys niin kaupunkisuunnittelussa, suunnittelijoiden opetuksessa kuin rakentamisen ohjauksessakin. Liikuntapolitiikassa kuntien tehtäväksi katsottiin kuntoiluun soveltuvien ja helposti saavutettavien liikuntapaikkojen, kuten peli- ja leikkialueiden, pallo- ja yleisurheilukenttien, voimistelu- ja palloilusalien, uimaloiden ja uimahallien sekä valaistujen ulkoilureittien rakentaminen. Kunnallisten liikuntapaikkojen tuli sijaita lähellä oppilaitoksia ja koulujen salit päätettiin avata koulupäivien jälkeen liikuntakäyttöön.

Tasa-arvon takeeksi laki kunnallisista liikuntapalveluista

1900-luvun jälkipuolella kuntien julkiset palvelut taattiin lainsäädännöllä. Liikuntalaki ja -asetus (1980) toivat liikuntalautakunnat ja niille määrätyt tehtävät joka kuntaan. Liikuntalain perusteluissa korostui liikunnan yhteiskunnallinen merkitys:
1) liikunta kokoaa piiriinsä erilaisia kansalaisryhmiä ja sen harrastamisen kautta yksityisen ihmisen hyöty koituu myös yhteiskunnan eduksi,
2) liikunta on keskeinen vapaa-ajan harrastus,
3) liikunnalla on suuri kansanterveydellinen merkitys,
4) liikuntaharrastus edesauttaa ihmisten sosiaalistumisprosessia,
5) urheilulla on kansoja lähentävä vaikutus.

Valtio linjasi liikuntapaikkojen rakentamista ja ohjasi ja tuki milloin sisä- milloin ulkoliikuntaympäristöjen rakentamista opetusministeriön ja läänien hallinnon kautta. Tasa-arvopyrkimyksestä huolimatta eriarvoisuutta jäi maaseudun köyhien kuntien ja varakkaiden Etelä- ja Länsi-Suomen kaupunkien välille, vaikka kehitysaluepolitiikka kirjattiin valtion veikkausvoitoista jakamien avustusten tavoitteisiin.

Hierarkkinen suunnittelujärjestelmä – oppaita toteutuksen tueksi

Liikuntaympäristöjen hierarkkista suunnittelujärjestelmää havainnollistettiin erilaisin kaavioin neljännessä Suomi rakentaa -näyttelyssä vuonna 1970.
Liikuntaympäristöjen hierarkkista suunnittelujärjestelmää havainnollistettiin erilaisin kaavioin neljännessä Suomi rakentaa -näyttelyssä vuonna 1970. © Kuva: Olli Lehtovuori.

Sitä mukaa kun suunnittelu- ja ohjausjärjestelmät muuttuivat yksityiskohtaisemmaksi, niihin sisällytettiin myös Meurmanin viitoittama liikuntaympäristön suunnittelu- ja mitoitusjärjestelmä. Liikuntaympäristöjen suunnittelun tuli alkaa asuinkorttelista, asuntojen ja asukasmäärien mukaisesta mitoituksesta, ja ulottua koko kunnan kattavaksi hierarkkiseksi järjestelmäksi oman asuinkorttelin leikkipaikoista kouluihin, liikuntapuistoihin ja virkistysalueisiin asti. Laajimmat viherverkostot suunniteltiin kunta- ja maakuntarajat ylittäviksi, kuten kansallispuistot.

Tuoreen liikuntalain tueksi Suomen rakennusinsinöörien liitto julkaisi Urheilulaitokset-käsikirjan suunnittelijoille, rakentajille ja kuntien virka- ja luottamusmiehille. Kirjassa esitettiin "lähes kaikkien Suomessa harrastettavien urheilulajien suorituspaikkojen suunnittelu- ja rakennusohjeita". Kansainväliset kilpailusäännöt, jotka aina määrittelevät urheilurakentamista, ovat käsikirjan liitteenä.

Otaniemen kenttäsuunnitelma Urheilulaitokset-kirjassa 1980. 1950-luvun alkuvuosina valmistui Alvar Aallon Otaniemen kaava, jossa liikuntapuisto sijoitettiin kampusalueen itäpuolelle, lähelle merenrantaa. Aalto piirsi myös puiston sisähallin, Otahallin.
Otaniemen kenttäsuunnitelma Urheilulaitokset-kirjassa 1980. 1950-luvun alkuvuosina valmistui Alvar Aallon Otaniemen kaava, jossa liikuntapuisto sijoitettiin kampusalueen itäpuolelle, lähelle merenrantaa. Aalto piirsi myös puiston sisähallin, Otahallin.

Liikuntatieteellisellä Seuralla oli tärkeä rooli suunnitteluseminaarien järjestämisessä ja oppaiden julkaisemisessa. Kansainväliset yhteydet ulottuivat länteen ja itäblokin maihin. Kansainvälinen liikuntatieteellinen yhteistyöjärjestö ICSPE perustettiin Roomassa 1960 UNESCO:n aloitteesta ja sillä oli oma Sport and Leisure -komitea. Suomalaiset osallistuivat myös kansainvälisen arkkitehtiliiton UIA:n Sports and Leisure -työryhmään. 1977 UIA, opetusministeriö ja Suomen Arkkitehtiliitto SAFA järjestivät kansainvälisen Sports and Leisure -seminaarin Aulangolla. Seminaarin keskiössä oli kunnan hierarkkisen liikuntapaikkaverkoston suunnittelu. Samassa yhteydessä järjestettiin Suomen rakennustaiteenmuseossa samanniminen näyttely ja julkaistiin englanninkielinen näyttelyluettelo tasokkaista suomalaisista liikuntaympäristöistä.

 

Liikunnan ympäristöt ja rakennukset edistävät hyvinvointia ja tasa-arvoa

Ympäristöjen ja rakennusten monikäyttöisyys, saavutettavuus ja tasa-arvoisuus ovat tasokkaan liikuntasuunnittelun peruspilareita. Modernit linjaukset juontuvat jo vuoden 1940 olympialaisiin tähdänneen rakentamisen ajalta 1930-luvulta. Silloinkin julkisen rahoituksen kriteerinä oli, että kohteet suunnitellaan paitsi huippu-urheilun myös eri-ikäisten arkiliikunnan, ympärivuotisuuden ja erilaisten yleisötapahtumien näyttämöiksi tiheään asuttujen alueiden lähelle.

Liikuntapaikkaverkosto kaksinkertaistui joka vuosikymmenellä 1950-luvulta 1980-luvulle asti. Nyky-Suomessa lasketaan olevan yli 30 000 liikunta- ja urheilupaikkaa.
Liikuntapaikkaverkosto kaksinkertaistui joka vuosikymmenellä 1950-luvulta 1980-luvulle asti. Nyky-Suomessa lasketaan olevan yli 30 000 liikunta- ja urheilupaikkaa. © Kuva: Tilastokeskus 2011.

Kyvykkäät suunnittelijat piirsivät maan ensimmäiset olympiavaatimukset täyttäneet areenat samoin kuin ensimmäiset uima-, jää- ja yleisurheiluhallit 1950- ja 1960-luvuilla. Sitä mukaa kun hallirakentamisen määrä ja mittakaava moninkertaistui, väljähti arkkitehtoninen, ympäristökuvallinen tai rakennustekninen laatu, eikä se pysynyt muun julkisen rakentamisen laadun tasalla.

Liikunta- ja urheilurakennuksia on lajikirjon ansiosta lukuisia tyyppejä. Niillä on yleensä kiinteä suhde ympäristöönsä, kenttään, rataan, rantaan tai katsomoon. Rakennuksen välittömässä läheisyydessä on usein siihen olennaisesti liittyviä rakenteita, kuten aitoja, kioskeja, kiveyksiä ja uimahallien yhteydessä usein myös julkisia taideteoksia. Autoistumisesta kielivät alavat paikoitusalueet.
Liikuntatiloja rakensi muukin julkishallinto, niitä rakennettiin korkeakouluihin, varuskuntiin, vankiloihin, seurakuntakeskuksiin ja leiri- ja vapaa-ajan keskuksiin. Niitä ovat rakentaneet myös yhdistykset ja järjestöt sekä yritykset ja työnantajat esimerkiksi suurteollisuuspaikkakunnilla. Yksityisiä yrityksiä ovat usein hiihto- ja ratsastuskeskukset, kylpylät, golfkentät, usein myös jää- ja sisähallit sekä tanssi- ja kuntosalit.

Liikunta- ja urheiluympäristöjen arvoista ja merkityksistä

Liikuntaympäristöjen arvot ja merkitykset ovat monien tekijöiden summia. Niitä on tärkeää tarkastella kulttuurisessa ja yhteiskunnallisessa kontekstissa, jotta voidaan arvioida joskus selviönäkin pidetyn ympäristön merkitystä.

1900-luvun jälkipuolen julkisilla varoilla toteutetut liikuntaympäristöt:
- ovat hyvinvointi-Suomen määrätietoisesti rakentama keskeinen yhteiskunnallinen instituutio.
- ovat yhteiskunnallisen suunnittelun ja päätöksenteon ympäristöjä.
- ilmentävät maan hyvinvointistrategiaa, ne liittyvät yhtä hyvin terveyden, hyvinvoinnin kuin kasvatuksenkin tutkimukseen ja historiaan.
- ovat myös sosiaalipolitiikkaa: tarjoamalla tasa-arvoon pyrkiviä sääntöjen säätelemiä kanssakäymisen ja vapaa-ajan ympäristöjä on haluttu ehkäistä kaupungistumisen ongelmia.
- ovat kaupunkisuunnitteluun ja -ympäristöön oleellisesti kuuluvia osia, jotka ovat yhdyskuntasuunnittelijoiden laatiman modernistisen suunnitteluperiaatteen mukaan toteutettuja.
- ovat kunnan taloudellisten olosuhteiden, taloudellisen kasvun ja kulttuurin mukana kehittyneitä, parhaimmillaan yksilön ja koko yhteisön identiteettiä luovia ja itsetuntoa ruokkivia ympäristön osia.
- ovat yksilön, yhteisön ja kansakunnan spektaakkelin tiloja, joihin liittyy symbolimerkityksiä.
- noudattavat kansainvälisiä esikuvia ja kehityslinjoja sisäisiltä rakenteiltaan ja varustuksiltaan, kaupunkisuunnittelullisesti ja arkkitehtonisesti.

Lähteet

Otto-I. Meurman, Asemakaavaoppi. Jyväskylä 1982. (Näköispainos Kustannusosakeyhtiö Otavan vuonna 1947 kustantamasta teoksesta.)

Pekka Salminen et al (toim.), Sports & Leisure. Architecture in Finland. SAFA The Association of Finnish Architects. Helsinki 1977.

Maunu Häyrynen, Maisemapuistosta reformipuistoon: Helsingin kaupunkipuistot ja puistopolitiikka 1880-luvulta 1930-luvulle. Helsinki-Seura 1994.

Kalervo Ilmanen, Kunnat liikkeellä. Kunnallinen liikuntahallinto suomalaisen yhteiskunnan muutoksessa 1919-1994. Jyväskylän yliopisto 1996. 

Jouko Kokkonen, Valtio liikuntarakentamisen linjaajana. Liikuntatieteellinen Seura 2010.

Professori, arkkitehti Pekka Salmisen haastattelu 15.6.2012.

Hilkka Högström, "Liikuntaympäristö on kulttuuriympäristö", artikkeli Liikunta ja tiede -lehdessä 4/2012. (julkaistu tiedostona sivuilla www.nba.fi)

Teijo Pyykkönen (toim.), Liikuntaympäristöt kulttuuriperintönä - opas arviointiin, Liikuntatieteellisen Seuran julkaisu 170. Helsinki 2013.

Linkit

Liikuntaympäristöt kulttuuriperintönä - opas arviointiin (2013).

http://www.nba.fi/fi/kulttuuriymparisto/rakennusperinto/rakennettu_hyvinvointi/liikuntaymparistot

http://www.liikuntakaavoitus.fi/

http://www.muinaispolut.fi/index

http://www.luontoon.fi/RETKIKOHTEET/Sivut/Default.aspx

Julkaistu 25.11.2014 klo 14.40, päivitetty 22.11.2017 klo 20.00