Betonibrutalismista ruutuelementteihin 1960-1975, asuinkerrostaloarkkitehtuurin vaiheet 4/5

Tommi Lindh, toim. Marja Sahlberg

Kerrostalojen ja kerrostaloasuntojen rakentamisessa on ollut monta toisistaan erottuvaa vaihetta. Eri vaiheiden ominaispiirteiden tunteminen on olennaista suunniteltaessa kerrostalojen ylläpitoa, huoltoa, kunnostusta ja muutoksia. Asuntojen muuttaminen ei yleensä edellytä rakennuslupaa tai muuta yhteydenpitoa viranomaisiin. Rakennuksen tyylin ja muiden ominaisuuksien huomioiminen jääkin taloyhtiöiden, isännöitsijöiden ja asukkaiden vastuulle. Tässä artikkelisarjassa esitellään asuinkerrostaloarkkitehtuurin vaiheita ja ominaispiirteitä jaettuna aikakausittain viiteen osaan.

Metsäiset lähiöalueet tarjosivat luonnonläheisiä leikkipaikkoja.
Metsäiset lähiöalueet tarjosivat luonnonläheisiä leikkipaikkoja. © Kuva: Volker von Bonin, Museovirasto Historian kuva-arkisto.

1960- ja 1970-lukujen kerrostalolähiöt syntyivät osana suomalaisen yhteiskunnan suurta rakennemuutosta. Väestön muutto maaseudulta taajamiin edellytti kiivasta rakentamista. Ongelma ratkaistiin pankkien ja rakennusliikkeiden johdolla toteuttamalla suuria, kerrostalovaltaisia aluerakentamiskokonaisuuksina vanhojen kaupunkikeskustojen ulkopuolelle. Kerrostalorakentaminen oli erityisen vilkasta 1970-luvun alussa, ennätysvuonna 1974 maahamme valmistui yhteensä 46 200 kerrostaloasuntoa. Kerrostalotuotannon painopiste oli määrällisten tavoitteiden täyttämisessä. Asuntohallituksen ohjeiden mukaan rakentamisessa oli ”pyrittävä mahdollisimman pitkälle vietyyn teolliseen sarjatuotantoon”.

Uusiin lähiöihin muutti paljon lapsiperheitä.
Uusiin lähiöihin muutti paljon lapsiperheitä. © Kuva: Teuvo Kanerva, Museovirasto Historian kuva-arkisto.

Esivalmisteisten osien ja erilaisten huoneistojen lukumäärää tuli rajoittaa, jotta saavutettaisiin ”sarjatuotannosta aiheutuvat säästöt ja edut”. Rakennuksissa ei myöskään tullut olla ”tarpeettomia ulokkeita ja mutkia”. Asuntotuotannon avainsanoja olivat tehokkuus, teollinen sarjatuotanto, esivalmisteiset rakenneosat, moduulimitoitus ja standardointi. Toisinaan ei tarvittu lainkaan kohdekohtaista rakennus- ja asuntosuunnittelua, vaan rakennusliikkeillä oli käytössä valmiita mallilamelleja, joita yhdistelemällä saatiin aikaan tarvittava määrä kerrosalaa. ”Suunnittelijan” tehtäväksi jäi lähettää valmiiksi täytetyt lomakkeet eteenpäin.

Kaavoituksessa palattiin taas ruutukaavaan

1960-luvun alun lähiöissä talot sijoitettiin avoimesti maastonmuotojen mukaan edullisiin ilmansuuntiin, kuten Roihuvuoressa ja Herttoniemessä. Usein alueet muodostivat suuria yhtenäisiä kokonaisuuksia. Kokonaisvaltaista suunnitteluotetta edustavat esimerkiksi Lähderanta ja Suvikumpu Espoossa.

Jyväskylän Kortepohjassa käytettiin perinteistä ruutukaavaa.
Jyväskylän Kortepohjassa käytettiin perinteistä ruutukaavaa. © Kuva: Soile Tirilä, Museovirasto.

Helsingin Pihlajamäki ja Jyväskylän Viitaniemi puolestaan ovat esimerkkejä veistoksellisesta asemakaavasommittelusta ja edustavat modernin suomalaisen asuinaluearkkitehtuurin huippua. Koskaan ennen tai sen jälkeen ei Suomeen ole rakennettu mitään vastaavaa.

1960–70 -lukujen vaihteen kaavamaisesti toteutetut lähiöt eroavat huomattavasti varhaisemmista monumentaalisommitelmista. Rakennukset sijoitettiin systemaattisesti suorakaiteen muotoisiin ryhmiin ruutukaavan tapaan. Esimerkkejä tästä ovat Jyväskylän Kortepohja, Kokkolan Koivuhaka ja Porvoon Kevätkumpu. 1970-luvulla rakennustehokkuudet olivat suurempia kuin edellisten vuosikymmenten metsälähiöissä tai suursommitelmissa. Pahimmillaan yksioikoiset ruutukaavat syntyivät torninosturien liikeratojen perusteella. Sosiaalisten kontaktien, palvelujen ja liikenneverkostojen kokonaisvaltainen suunnittelu synnytti mm Helsingin Itä-Pasilan, Espoon Olarin, Vantaan Koivukylän ja Tampereen Hervannan.

Betonielementit tekivät julkisivuista koruttomia

1960-luvun alussa elementtitalot olivat vaihtelevan mallisia ja käytössä oli erilaisia elementtikokoja. Julkisivuissa suosittiin nauhaikkunoita ja sisäänvedettyjä parvekkeita. Vuosikymmenen lopulta lähtien teollinen elementtirakentaminen köyhdytti kerrostalojen arkkitehtonista ilmettä.

Nauhaikkunat korostivat julkisivujen vaakasuuntaisuutta.
Nauhaikkunat korostivat julkisivujen vaakasuuntaisuutta. © Kuva: Soile Tirilä, Museovirasto.

Ulkoseinien reikäelementtiratkaisu toistui monotonisena ja rakennusten muoto oli aina samanlainen suorakulmainen särmiö. Ikkunat tehtiin elementin keskellä olevina reikinä ja parvekkeet olivat erillisiä elementtitorneja. Arava-ohjeiden mukaan rakennuksen perusmateriaalien määrää oli pyrittävä rajoittamaan.

Julkisivujen yleisimmät materiaalit olivat maalattu, ohutrapattu tai pinnoittamaton betoni, 1960-luvun lopulta alkaen käytettiin myös pesubetonia. Julkisivuihin pyrittiin saamaan eloa värityksellä ja pesubetonin pintakivien valinnalla. Samanlaisina toistuvien ruutuelementtien ilmettä muunneltiin myös muodostamalla julkisivuun vaaka- tai pystynauhoja ulkokuoren pintamateriaalin, värin tai pintakäsittelyn avulla. Usein talojen ilmettä kuitenkin hallitsivat rungon ulkopuolelle kantavien pieliseinien varaan sijoitetut parvekkeet.

Oma parveke löytyi vain isoista asunnoista

Monet parvekkeet on nykyään varustettu parvekelasituksin.
Monet parvekkeet on nykyään varustettu parvekelasituksin. © Kuva: Marja Sahlberg, Museovirasto.

Arava-ohjeiden mukaan ikkunatyyppien määrää pyrittiin rajoittamaan sarjatuotannon etujen saavuttamiseksi. Jokainen asuinhuone oli varustettava avattavalla tuuletusikkunalla tai –luukulla. Poikkeuksena olivat tilat, jotka avautuivat parvekkeelle. Yleisin ikkunatyyppi oli neliön tai vaakasuorakaiteen muotoinen ikkuna, johon liittyi 20-30 cm leveä tuuletusritilä. 1970-luvun puoliväliin saakka ikkunat olivat kaksilasisia, sisään-sisään-aukeavia puuikkunoita. Maalauskäsittelynä suosittiin tummasävyisiä puunsuoja-aineita ja petsejä.

1960-luvun alkupuolen jalopuupintaiset puuovet korvattiin 1960-luvun loppupuolella vakiomallisilla teräs-lasiovilla.

Yksiöt ja kaksiot jäivät usein ilman parveketta, sillä Arava-ohjeet kielsivät parvekkeiden rakentamisen yksiöihin vuoteen 1968 asti. 1960-luvun alkupuolella suosittiin ratakiskojen varaan ulotetuttuja parvekkeita, joissa oli betonikaide tai asbestisementtilevyllä, peltilevyllä tai rautalankalasilla verhottu metallikaide. Vuosikymmenen lopulla yleistyivät kantaviin pieliseiniin nojaavat betonielementtiparvekkeet.

Tasakatot yleistyivät nopeasti

Tasakettojen katemateriaalina oli yleensä singelillä suojattu huopa.
Tasakettojen katemateriaalina oli yleensä singelillä suojattu huopa. © Kuva: Marja Sahlberg, Museovirasto.

1960-luvun alussa kattomuodot olivat vielä varsin vaihtelevia. Loivat harjakatot sekä erilaiset porrastetut harja- ja pulpettikatot olivat yleisiä. Vesikaton alle jäi tuuletettu yläpohjaontelo, mutta käyttöullakot alkoivat hävitä. Yleisin lämmöneriste oli lastuvillalevy ja käytetyin katemateriaali pelti. 1960-luvun lopulla tasakatot yleistyivät ja 1970-luvun alkupuolella se oli jo yleisin kattotyyppi. Tasakatot rakennettiin suoraan lämmöneristeen, esimerkiksi kevytsoran, mineraalivillan tai vaahtomuovin varaan. Joissain tapauksissa kattorakenteet tukeutuivat puisiin alusrakenteisiin.

Portaat tehtiin elementeistä

Yleisin porrastyyppi oli suora kaksivartinen porras, mutta käytössä oli myös suoria ja kierreportaita. Määräykset eivät enää edellyttäneet porrashuoneisiin luonnonvaloa, joten rungon keskelle sijoitettiin pimeitä porrashuoneita, joissa oli korkeintaan ylävaloa antava kattoikkuna.

Toisinaan porrashuoneet toteutettiin siten, että niihin saatiin luonnonvaloa.
Toisinaan porrashuoneet toteutettiin siten, että niihin saatiin luonnonvaloa. © Kuva: Marja Sahlberg, Museovirasto.

Portaat ja kerros- ja lepotasot tehtiin yleensä elementtirakenteisina. Porrasaskelmien yleisin pintamateriaali oli mosaiikkibetoni. Lepo- ja kerrostasoissa sekä eteishallin lattiassa käytettiin lisäksi muovilaattoja. Lattialistana yleistyi ohut muovilista. Porraskaiteet olivat standardoituja teräspinnakaiteita, joita piti koossa lattateräs. Lattateräs oli yläosasta päällystetty muovisella käsijohteella.

Porrashuoneen yhteyteen rakennettujen rikkakuilujen ja tuuletusparvekkeiden rakentaminen loppui 1960-luvun aikana. Arava-ohjeet sallivat hissien rakentamisen vain viisikerroksisiin ja sitä korkeampiin taloihin.

Pohjaratkaisut olivat toimivia

Aikakauden asunnot olivat massatuotannon vastapainoksi usein huolellisesti suunniteltuja. Hyväksi koettuja ratkaisuja monistettiin elementtitekniikan sallimissa rajoissa kohteesta toiseen. Tämä tapa sai aikaan käsityksen, ettei asuinkerrostalosuunnittelussa arkkitehtia tarvitakaan. Mutta ilman Lauri Silvennoisen, Esko Korhosen ja muiden arkkitehtien mallia ei olisi ollut mitä kopioida.

1960-luvun keittiössä mahtui mukavasti ruokailemaan.
1960-luvun keittiössä mahtui mukavasti ruokailemaan. © Kuva: Jorma Blomqvist, Museovirasto Historian kuva-arkisto.

Sisätiloissa yleisin ovityyppi oli sileä laakaovi. 1960-70-luvuilla ovien rakennetta kevennettiin entisestään. Runko koostui enää ovea kiertäväistä ohuista rimoista, joiden välinen tila oli täytetty pahvikennoilla ja päällystetty kovalevyllä.

1960-70-lukujen kerrostaloalueita

Espoo: Lähderanta, Karakallio, Viherkallio, Hakalehto, Iivisniemi, Olari, Matinkylä, Soukka, Kivenlahti, Suvela ja Perkkaa.

Helsinki: Puotila, Pihlajamäki, Puotinharju, Yliskylä, Myllypuro, Kontula, Vuosaari (vanha osa), Jakomäki, Siltamäki, Mellunmäki, Pihlajisto, Suurmetsä, Merihaka ja Itä-Pasila.

Espoon Matinkylä rakennettiin kallioiseen metsämaastoon.
Espoon Matinkylä rakennettiin kallioiseen metsämaastoon. © Kuva: Marja Sahlberg, Museovirasto.

Hämeenlinna: Nummi, Jukola ja Katuma.

Järvenpää: Jamppa.

Kouvola: Eskolanmäki.

Kuopio: Puijonlaakso.

Oulu: Rajakylä.

Pori: Pormestarinluoto.

Porvoo: Gammelbacka.

Rovaniemi: Korkalovaara.

Tampere: Tesomajärvi, Ruotula, Ristimäki, Peltolammi ja Hervanta.

Turku: Ilpoinen, Runosmäki.

Vaasa: Ristinummi ja Suvilahti.

Vantaa: Kaivoksela, Louhela, Simonkylä (Simonmetsä, Simonkallio, Simonsilta, Malminiitty), Mikkola, Hakunila, Martinlaakso, Myyrmäki, Länsimäki ja Pähkinärinne.

Lisää aiheesta:

Kerrostalot 1880-1940, Petri Neuvonen, Erkki Mäkiö ja Maarit Malinen, Rakennustietosäätiö, 2002.

Kerrostalot 1940-1960, Erkki Mäkiö et al., Rakennustietosäätiö, 1990.

Kerrostalot 1960-1975, Erkki Mäkiö et al., Rakennustietosäätiö, 1994.

Kerrostalot 1880-2000 –arkkitehtuuri, rakennustekniikka, korjaaminen, Petri Neuvonen (toim.), Rakennustietosäätiö, 2006.

Kerrostalojen julkisivukorjaus, Petri Neuvonen, Suomen ympäristö 37/2009, Ympäristöministeriö, 2009.

Julkaistu 23.12.2009 klo 9.24, päivitetty 22.11.2017 klo 14.47